Ryhmä rämä reissussa, osa 2
Jatketaanpas sitten tarinaa, kun jälleen on aikaa istahtaa koneen ääreen.
Päivä 3, Arusha-Karatu-Arusha-Ngorongoron portti-Karatu, noin 600 kilometriä
Kuten reitistä voitte päätellä, päivä numero kolme ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Alkuperäinen tarkoitus oli lähteä Arushasta hyvissä ajoin ja ajaa Victoria-järven rannalla sijaitsevaan Mwanzaan, joka oli matkamme viimeinen etappi ennen kotia. Nautimme hotellissa maittavan englantilaisen aamiaisen, joskin jälleen kerran mainoslause antoi olettaa enemmän kuin todellisuus tarjosi. Pöydässä ei ollut mitään edes etäisesti pekonia muistuttavaa, mutta maksanpaloja kyllä napotti lautasella. Pakkasimme auton ja lähdimme reippaina ajelemaan kohti Mwanzaa innoissamme ajatuksesta, että pääsisimme ajamaan Ngorongoron ja Serengetin kansallispuistojen läpi villieläinten juostessa vapaana. Tosin ajatusta varjosti se seikka, että kansallispuistojen pääsymaksut olivat jälleen loistava esimerkki siitä kuinka riistäjiä riistetään. Herra G:lle lupa ajaa puistojen läpi maksoi 1500 shillinkiä, eli vajaan euron, puistolta, kun taas meille valkonaamoille hinta oli 50 dollaria per puisto. Sanoisin että joissakin piireissä viisikymmenkertainen hinta saatettaisiin kokea epäreiluna.
Tämän lisäksi puistojen sisäänpääsymaksut on pakko maksaa dollareissa, oli kansallisuutesi mikä tahansa. Koin tämän loukkaavan suomalaisuuttani, mutta epäilin, että puistojen vartijat eivät paljon isänmaallisuudestani välittäisi, joten meidän oli pakko nöyrtyä ja yrittää löytää pankki, josta saisimme dollareita. Tässäkään tapauksessa hyvin suunniteltu ei ollut puoliksi tehty. Kävi ilmi, että Arushasta on mahdoton löytää pankkia tai rahanvaihtotoimistoa, joka vaihtaisi shillinkejä dollareiksi. Olisi kiinnostavaa tietää mitä valuuttaa kyseiset putiikit sitten oikein vaihtavat. Tosin luultavasti kyseessä on jälleen yksi pirullisen nerokas afrikkalainen tapa kostaa menneet vääryydet. Jokin Vapaamuurareiden kaltainen järjestö varmaankin kehittelee tapoja vaikeuttaa turistiparkojen elämiä, tyyliin ”tänään poistamme dollarit pankeista, mutta pakotamme maksamaan niillä. Muahahahaha”. Lopulta Western Union, joka ei ole pankki tai rahanvaihtoyritys, suostui antamaan meille dollareita.
Olimme kuitenkin vielä aikataulussa kun lähdimme ajamaan, ja ensimmäinen pari tuntia menikin oivallisesti. Ongelmat alkoivat, kun olimme jo melkein Ngorongoron portilla, ja päätimme nousta autosta ottamaan valokuvia mielettömästä vuorimaisemasta, joka silmiemme eteen avautui. Valokuvien ottaminen osoittautui mahdottomaksi, sillä hetken aikaa ihmeteltyään Aino tajusi unohtaneensa 400 euron järjestelmäkameransa hotellin kaappiin Arushaan. Mitäpä siinä sitten muuta, kuin laiton u-käännös ja talla pohjassa takaisin. Tosin minä ja Inkeri päätimme jäädä turisteilemaan läheiseen pikkukylään, sillä ajatus ylimääräisestä ajasta auton takapenkillä ei erityisemmin kiehtonut. Voimakaksikko Aino ja Herra G lähtivät siis epätoivoiselle kameranpelastusreissulle ja minä ja Inkeri päädyimme kuluttamaan aikaa ostelemalla riistohintaisista turistikojuista jos jonkinlaista tavaraa. Tarpeellisin ostos oli ehdottomasti vanhoista autonrenkaista tehdyt sandaalit, vaikka maksoin niistäkin törkeän ylihinnan. Mietin kuitenkin, että on jaloa tukea niinkin ympäristöystävällistä bisnestä, ja pohdiskelin, joskohan Suomessa olisi kysyntää moisille sandaaleille. Ne ovat esteettisesti suunnilleen yhtä viehättäviä kuin paiseet, mutta niin ovat Crocsitkin, ja nämä sentään ovat aidosti reilunkaupan tuotteita. Olen varma, että jokainen
länsimainen maailmanparantajahippi ostaisi saman tien itselleen parin.
Aino ja Herra G palasivat pikku seikkailultaan yllättävän nopeasti, juuri kun olimme nautiskelemassa iltapäiväolusia. Syyksi selvisi se, että Herra G oli syvästi huolestuneena kamerasta ajanut 160 kilometrin keskinopeudella Arushaan ja takaisin. Onneksi kamera oli vielä tallella hotellilla, sillä muuten henkensä riskeeraaminen olisi saattanut tuntua hieman turhalta. Pääsimme jatkamaan matkaamme kohti Ngorongoron porttia, mutta kuten olettaa saattaa, eivät ongelmat loppuneet siihen. Pääsimme portille, jossa ystävällinen vartija ilmoitti meille, että paikalla tulee olla ennen kahta iltapäivällä jos mielii päästä sisään. Jostain kumman syystä kansallispuistojen läpi ei saa ajaa yöllä. Jouduimme siis kääntymään takaisin ja ajamaan taas Karatun pikkukylään. Joillekin meistä se oli kolmas kerta samana päivänä. Kaikkien hermot alkoivat olla lievästi sanoen kireällä, ja kommunikointi autossa perustui lähinnä tiuskimiseen. Päivän viimeisen jännitysmomentin aiheutti se, kun Herra G:n nukkuessa menimme tyttöjen kesken viereiseen pubiin illalliselle. Yhtäkkiä Herra G ryntäsi paikalle selkeästi puoliunessa. Ilmeisesti joku paikallinen oli suunnitellut ryöstävänsä meidät ja soittanut paikalle lisävoimia. Meidän onneksemme kyseinen neropatti soitti apujoukkopuhelun Herra G:n ikkunan alta ja herätti sankarimme. Heti kun hän ilmaantui paikalle eksoottisuusarvomme katosi ja wannabe-ryöstäjä katosi takavasemmalle vähin äänin.
Päivä 4, Karatu-Ngorongoro-Serengeti-Mwanza n. 700 kilometriä
Aikaisin neljännen päivän aamuna hyppäsimme uljaaseen automobiiliimme ja ajoimme takaisin Ngorongoron portille. Tällä kertaa vartija päästi kuin päästikin meidän läpi, luonnollisesti kiskottuaan meistä 50 dollaria per valkoinen pää, ja matkamme visuaalisesti hienoin osa saattoi alkaa. Matka Ngorongoron kraatterijärven upeissa maisemissa sujui ongelmitta, vaikka Herra G pelottelikin meitä aggressiivisilla villieläimillä. Epäilen että me olimme enemmän tohkeissamme eläimistä kuin ne meistä, ainakin päätellen välinpitämättömästä tavasta, jolla ne meitä tien vierestä tuijottivat. Tämän päivän ongelmat alkoivat kun olimme päässet sujuvasti (maksettuamme toiset 50 dollaria / mzungu) Serengetin puiston puolelle. Tie Serengetin läpi ei varsinaisesti ole tie, ainakaan eurooppalaisella mittapuulla, vaan lähinnä kasa risteileviä kärrypolkuja ilman tienviittoja. Saimme portilta kartan, mutta on himpun verran hankalaa tulkita, mihin suuntaan mennä, kun risteyksestä lähtee neljä täsmälleen samannäköistä polun tapaista uraa, joista yhtään ei ole merkattu kyseiseen karttaan. Mielissämme risteili jo kauhukuvat eksymisestä Serengetiin ajamaan ikuisiksi ajoiksi ympyrää pienen pienellä henkilöautolla. Tosin jossain vaiheessa bensa olisi luonnollisesti loppunut ja olisimme luultavasti kokeneet kaamean kohtalon leijona- tai hyeenalauman käpälissä. Täytyy muuten sanoa, että luontodokumentit eivät anna totuudenmukaista kuvaa Afrikan eläimistä, jokainen eläin, lajista riippumatta, näytti lähinnä ylensyöneeltä jouluporsaalta, eikä niinkään niiltä sulavilta, lihaksikkailta viidakon eläjiltä joita Avara Luonto meille tarjoilee. Olin lievästi pettynyt nähdessäni leijonan lyllertävän tien vierustaa.
Onneksemme kohtasimme avuliaan safarikuljettajan, joka lähti näyttämään meille oikean tien kohti Mwanzaa. Hän luultavasti ajatteli, että olimme mielenvikaisia ajaessamme luonnonpuiston läpi viimeisen päälle tuunatulla, erittäin matalalla autolla. Kaiken lisäksi kuunnellen ABBA:aa. Automme tosiaan ei ehkä ollut paras mahdollinen moiseen maastoon, sillä muutaman tunnin penkillä poukkoilun jälkeen tuntui lähinnä siltä, että kaikki sisuskaluni olivat siirtyneet täysin väärin paikkoihin, ja vaikka takamukseni ihan suhteellisen hyvin pehmustettu onkin, alkoi istuminen olla tuskallista. Yllättävää kyllä auto itse selvisi pikku puistoajelustamme täysin naarmutta. Sinänsä uskomatonta, ottaen huomioon että parhaimmillaan tunsin olevani Keke Rosbergin kyydissä mestaruussarjan rallikilpailussa, sen verran kovaa Herra G ajoi. Tilanteesta puuttui vaan Keken mielettömät viikset.
Matka Serengetin läpi kesti niin kauan, että loppuvaiheessa emme jaksaneet edes enää innostua eläimistä. Kun on nähnyt yhden kirahvin, on nähnyt ne kaikki. Ainoan poikkeuksen toi erään mutkan jälkeen silmiemme eteen avautuva maisema, jossa valtava kamelilauma tallusteli tyytyväisenä. Kuvittelin ensin hallusinoivani, sillä sen verran minäkin maantiedosta tiedän, että Itä-Afrikassa ei ole luonnonvaraisia kameleita, mutta onnekseni muutkin alkoivat kovaan ääneen ihmetellä kohtaamamme ilmestystä. Selityksen tarjosi puskista ilmestyvä Maasai-joukkio. Ilmeisesti joku heistä on aikoinaan saanut vuosisadan neronleimauksen alkaa kasvattaa kameleita. Keskellä Serengetin luonnonpuistoa. Leijonien ja muiden petoeläinten keskellä. Ei ihmekään, että kissapedot muistuttivat ruoka-aikaan kotona olleita kotikissoja. En enää ihmettele, mistä Maasait ovat saaneet soturinmaineensa, sillä kai sitä jotain asetta pitää osata käyttää jos tieten tahtoen muuttaa asumaan paikkaan, jossa leijona on yhtä yleinen päivällisvieras kuin anoppi.
Loputtomien ajokilometrien jälkeen pääsimme vihdoin ulos puistosta, ja saatoimme pysähtyä pissatauolle. Olen joskus kuullut, että jos pidättelee liian kauan siihen voi kuolla, mutta jopa me kalkkikset tajusimme, että puistoalue ei ole paras paikka nousta ulos autosta merkkailemaan reviiriään. Kestimme urhoollisesti loppuun asti, mutta viime metrien häämöttäessä istui autossamme erittäin hiljaista porukkaa. Lukuun ottamatta moottoriturpa Herra G:tä, jonka afrikkageenit ilmeisesti tarkoittavat myös hitaampaa aineenvaihduntaa (vaikka tähän asti olen kuvitellut kuumuuden nopeuttavan sitä). Tämä helpotuksen hetki oli yksi elämäni absurdeimmista. Olimme Ainon kanssa vierekkäin puskapissalla, kirjaimellisesti keskellä ei mitään Afrikan erämaassa, ja muutaman metrin päässä meitä odotti viimeisen päälle hieno (joskin pölyinen) kulkuvälineemme autonkuljettajineen, ABBA:n Dancing Queen stereoista pauhaten. Koin hetkellisen ruumistairtautumisen, katselin itseäni ylhäältä käsin ja tajusin, että ABBA tosiaan sopii hetkeen kuin hetkeen.
Viimeinen pätkä Serengetin rajalta Mwanzaan sujui rauhaisissa merkeissä ja kirjauduttuamme hotelliin suuntaisimme jo aiemmin mainittuun kuvankauniiseen rantaravintolaan ihailemaan auringonlaskua. Loppuilta onkin sitten legendaa, ainakin minun ja Inkerin osalta. Nauttimamme ateria todella oli viimeinen ehtoollinen, jota seurasi kivuliaisuudeltaan ristiinnaulitsemista vastaava yö.
Päivä 5, Mwanza- Dodoma- Iringa, noin 1200 kilometriä
Seikkailumme viimeisen päivän aamuna sekä minä että Inkeri jatkoimme Jeesus-hetkien kokemista nousemalla kuolleista. Tosin sana ”kuolleistanoussut” meidän kohdallamme kuvaa lähinnä sitä, miltä näytimme. Edessämme oli koko reissun pisin ajo-osuus, joten voitte kuvitella, että kukaan meistä ei ollut erityisen innoissaan. Minä ja Inkeri siksi, että emme olleet varmoja siitä, pysyvätkö edes sisuskalumme siellä minne ne kuuluvat, Aino ja Herra G siksi, että ajatus kuudestasadasta ajokilometristä per pää ei vaikuttanut erityisen houkuttelevalta. Kerrottakoon, että Iringaan on olemassa myös noin 300 kilometriä lyhyempi reitti, mutta koska tietöiden edistyminen Tansaniassa ei itse asiassa tarkoita edistymistä, on tuo tie käyttökelvoton. Alkuperäinen ajatuksemme oli ajaa paluumatka kahdessa päivässä, mutta koska eräs nimeltämainitsematon henkilö unohti erään nimeltämainitsemattoman esineen erääseen nimeltämainitsemattomaan kaupunkiin, menetimme yhden päivän. Olosuhteiden pakottamana lähdimme siis ajamaan kotia kohti.
Viimeistä ajo-osuutta väritti kaksi episodia, jotka molemmat liittyivät poliiseihin. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui Ainon ajovuorolla kohti Dodomaa liikennepoliisin pysäyttäessä meidät. Toisin kuin siskonsa Aino kyllä pysähtyi niin kuin pitikin, mutta siitä eteenpäin tilanne sai käänteen huonompaan. Ainon ja poliisin välillä käytiin seuraava keskustelu:
Poliisi: Missä ajokorttisi on?
Aino: Suomessa
Poliisi: Missä passisi on?
Aino: Takakontissa
En tiedä kumpi oli hämmentyneempi vuorovaikutuksesta, poliisi vai Aino, mutta tässä vaiheessa Herra G näki parhaaksi livauttaa poliisisedälle viisituhatta shillinkiä ja kehaista, että hänen isoisänsä omistaa sairaalan viereisessä kaupungissa. Mene ja tiedä oliko tulos lahjuksen vai isoisän vaikutusvallan ansiota, mutta poliisi tunki rahat nopeasti taskuunsa ja viittoi meidät jatkamaan matkaa. Olen varma, että Herra G kertoo tarinaa typeristä valkonaamaturisteista vielä lastenlastenlapsilleen hamaan loppuun saakka. Puolueettoman tarinankerronnan takia todettakoon silti, että 23-vuotiaaksi Ainolla on uskomattoman huono kuulo, joten kommunikointiongelmat ovat yleisiä. Myös Suomeksi. Se, mitä Aino kuuli poliisin kysyvän, on edelleen mysteeri meille kaikille.
Toinen, jopa edellistä jännittävämpi kohtaaminen sattui muutama sata kilometriä ennen Iringaa, reilusti puolen yön jälkeen. Poliisi pysäytti meidät (onneksi tällä kertaa ratin takana oli Herra G) ja kehotti meitä olemaan varovaisia, sillä tuolla tienpätkällä liikkuu paljon kaappareita, jotka aseella uhaten vievät uhreiltaan vähintään rahat, ja luultavasti vielä ihmisarvonkin. Poliisi kertoi nöyryytyksistä, joita kaapatut ihmiset ovat kokeneet. Bussilastillinen ihmisiä oli muun muassa pakotettu laulamaan riettaita lauluja, mutta pakko on sanoa, että siinä vaiheessa kun on kuunnellut Herra G:n moottoriturvan loputonta ja siinä vaiheessa unenpuutteesta täysin järjetöntä jauhantaa neljätoista tuntia putkeen, kärsien edelleen vatsataudista, alkaa pikku laulun luikauttaminen kaappareille tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin paljon puuta heinää. Lopulta Herra G:n luovuttaminen kaappareille alkoi tuntua parhaalta ratkaisulta.
Tarvetta siihen ei kuitenkaan tullut, vaikka Aino taisikin pidättää hengitystään koko loppumatkan. Noin kilometriä ennen Iringaa olin jo onneni kukkuloilla sillä luulin matkamme päättyvän. Nuolaisin kuitenkin huomattavasti ennen kuin tipahti, sillä samalla sekunnilla Herra G osui tien vieressä olevaan varoitustolppaan, niin että sivupeilimme peiliosa irtosi. Herra G:n väsyneissä aivoissa oli loistava idea kävellä edes takaisin tienpiennarta pilkkopimeässä kolmen aikaan aamulla etsimässä tippunutta peiliä. Ikään kuin siinä pimeydessä olisi voinut nähdä omaa kättään, saatikka sitten peiliä, joka kyseisissä olosuhteissa käsittääkseni heijastaa pelkkää mustaa. Hermoni alkoivat olla ratkeamispisteessä kun hän suostui viimein luovuttamaan ja ajoi ylös kotivuorellemme. Pälättäen edelleen kuin mielipuoli. En varmaan koskaan ole ollut yhtä kiitollinen hiljaisuudesta, kun päästessäni oman huoneeni siunattuun rauhaan.
Suuren seikkailun loppusaldona 4000 kilometriä viidessä päivässä ja juonenkäänteitä villieläimistä vaarallisiin kaappareihin. Jos olisin Indiana Jones, olisin kateellinen. Tosin sillä on hienompi hattu.
14.12.2009 rembe
Reipasta tekstiä ja menevää meininkiä - mukavaa luettavaa - tulee jopa kateelliseksi.
23.1.2010 tool
Lue koko blogi, melko hyva