Ryhmä rämä reissussa, osa 1
No niin. Hyvinhän se reissu sitten meni, aina siihen asti kunnes viimeisenä iltana ruokamyrkytys iski sekä minuun että Inkeriin. Ja kaikista paikoista vieläpä Victoria-järven rannalla olevassa uskomattoman kauniissa ravintolassa. Herkullinen pihviateria osoittautui ratkaisevaksi virheeksi. Säästän teidät kuvottavilta yksityiskohdilta, mutta sanottakoon että molemmilla on erittäin keveä olo yöllisten puhdistautumisriittien jäljiltä. Hyvä aika aloittaa afrikkakilojen karistaminen kun mikään ei joka tapauksessa pysy sisällä.
Valitettavasti en reissun päältä voinut päivitellä tapahtumia koska, no, en vaan voinut. Ja mitäpä tässä selittelemään, minä olen tämän blogin yksinvaltias, joten päivitän kun haluan. Ja kun nyt olen sillä tuulella, niin aloitetaanpas.
Päivä 1, Iringa- Moshi , noin 900 kilometriä
Torstai-aamuna meidän tosiaan piti tehdä vielä viimeinen pitstop Iringan verovirastoon selvittämään Herra G:n ja Inkerin ajokorttiasioita. Viivästystä aiheutti se, että verokarhu halusi väen vängällä antaa Inkerille harjoitteluajokortin eikä suostunut ymmärtämään, että jos on saanut ajokortin Suomessa yli kymmenen vuotta sitten, luultavasti osaa ajaa myös Tansaniassa. Lopulta setä uskoi, että Inkeri ihan oikeasti osaa ajaa, ja antoi aikuisten ajokortin. Samalla meille selvisi että minun ja Ainon ajokortit eivät sitten olleetkaan oikeat ajokortit, vaan juuri tuollaiset harjoittelukortit. Mikä sinänsä on ihan ookoo, jos emme olisi olleet lähdössä viiden päivän automatkalle. Harjoitteluluvilla kun ei saa ajaa kuin siinä kaupungissa, jossa ne on myönnetty, joten viiden päivän Tansanian läpiajon sijaan matkastamme oli lähellä tulla viiden päivän Tour de Iringa. Vaikka Iringassakin on paljon nähtävää, kylmälaukullinen herkkuvoileipiä, jotka olin valmistanut omin pikkukätösin, vaativat meitä lähtemään pidemmälle. Eväsleipien kirjoittamaton universaali sääntöhän on, että ne täytyy syödä vähintään kahden tunnin ajomatkan päässä lähtöpaikasta, joten päätimme luottaa siihen, että liikennepoliisit katsoisivat valkonaamojen pikkurikkeitä sormiensa välistä.
Hauska pikku yksityiskohta ajokorttiepisodissa on se, että Inkeri sai samalla uuden nimen. Olette varmaan kuulleet urbaanin legendan siitä, että ulkomaalainen virkamies kuvittelee suomalaisessa ajokortissa lukevan tekstin “ajokortti –/körkort” tarkoittavan asianomaisen nimeä? No, enää se ei ole pelkkä legenda. Yritimme selittää, että ”ajokortti” tarkoittaa ajokorttia, ja ”Inkeri” on nimi, mutta setä ei ottanut kuuleviin korviinsa. Tällä hetkellä vieressäni istuu siis neiti Ajokortti Körkort.
Pääsimme lopulta matkaan toiveikkain ja iloisin mielin, herkkueväät ja kaikki muu tarpeellinen pinseteistä korkkareihin pakattuna. Ylimääräinen painolasti kuten passi ja nettipankin tunnukset oli tietenkin järkevinta jättää kotiin. Ensimmäisen päivän lievästi kunnianhimoinen matkasuunnitelma oli ajaa Moshiin, joka sijaitsee aivan Kilimanjaron juurella. Herra G:n vakuuttelut siitä, että ehtisimme nähdä Kilimanjaron auringonlaskun aikaan, alkoivat vaikuttaa yhä katteettomammilta, kun pimeän tullen olimme edelleen noin 400 kilometrin päässä määränpäästämme. Perille pääsimme puolenyön aikaan, kiukkuisina, nälkäisinä ja (olut)janoisina, silla uskokaa tai älkää, pelkät eväsleivät eivät riitä pitämään nälkää poissa 15 tuntia, ja jostain syystä emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä että pitäisikö matkalla pysähtyä syömään. Hotelli, jonka Moshista löysimme, on jälleen erinomainen esimerkki tansanialaisen ajattelun kummallisuuksista. Hotellin mainoksessa kerrottiin kaikkien huoneiden olevan ilmastoituja ja osan huoneista antavan Kilimanjarolle pain. Halusimme tietysti ylimmän kerroksen huoneet näkymällä vuorten perintöprinssille, ja ne kyllä saimmekin. Ihastelimme ikkunasta näkyvää pimeyttä, jonka syvyyksissä arvelimme Kilimanjaron odottavan aamua, joten kesti hetken ennen kuin tajusimme huoneiden lämpötilan lähentelevän nesteen kiehumispistettä. Kuvittelimme ensin olevamme joko täysin sekaisin nälästä tai ihastelevamme tansanialaisen insinöörityön uskomatonta nerokkuutta, näkymätöntä ilmastointilaitetta, mutta lopulta meidän oli pakko uskoa, että huoneissamme ei vain yksinkertaisesti ollut kylmälaitteita. Henkilökunnan vastaus selitti kaiken. Sillä puolella, mistä ei näe Kilimanjarolle, on ilmastointi. Näköalahuoneissa ei. Loogista, eikö totta? ”Hei, tulkaa hotelliimme nauttimaan joko ilmastoinnista tai näkymästä Kilimanjarolle. Molempia ette saa!” Mahtava markkinointikikka. Tyydyimme kuitenkin kohtaloomme, sillä näkymä auringonnousussa paistattelevalle Kilimanjarolle voitti yöllisten hikilitrojen uhkakuvan.
Huonedraamasta selvittyämme piti vielä selättää nälkä. Aloin jo olla samassa tilassa, kuin ne kuuluisat nälkään nääntyvät lapset Afrikassa, sillä aloin suunnitella kenet joukostamme voisi syödä ensimmäisenä. Pääsin jo pelottavan pitkälle kokkaussuunnitelmissani, sillä Moshista ei puolenyön jälkeen löydy edes leivänkannikkaa. Ilmeisesti muut tajusivat hullunkiillon silmissäni ja pelkäsivät että heräisivät aamulla kaivaten muutamia ruumiinosia, koska he ehdottivat nälänpoisto-operaatiota alkoholin avulla. Kävimme kaupungin ainoassa auki olevassa klubissa – karibia/merirosvoteemaisessa baarissa, kaiken huipuksi –juomassa parit oluset ja niiden voimin ryhmä rämämme selvisi aamuun asti. Vaikka näinkin unia herkullisista AinoInkeriHerraG- kerrosvoileivistä.
Ensimmäisestä päivästä kerrottakoon vielä sen verran, että päivän suurin draaman hetki koitti Mikumin kansallispuiston läpi ajettaessa. Herra G:n (ja hieman muidenkin mielestä) Ainon ajotyyli villieläinten asuttamalla alueella ei ollut paras mahdollinen. Lohdutukseksi Aino kertoi tarinan siitä, kuinka oli ajanut Jäämeren rannalla pilkkopimeässä mutkaista vuoristotietä satasen tuntivauhtia. Vaihdoimme kuljettaa melko nopeasti. Pakko kuitenkin totuuden nimessä myöntää, että myös oma ajotyylini sai kommentteja liikennenatsi Herra G:ltä, vaikka ajoinkin ainakin omasta mielestäni erinomaisesti. Tässä maassa on täysin mahdoton ymmärtää liikennesääntöjen kaikkia pikku vivahteita, sillä autot viestittävät toisilleen miljoonin eri signaalein onko turvallista ohittaa, onko edessä poliiseja ja ihan vaan vilkuttelevat valojaan sanoakseen moikka. Ihmiselle, joka on kasvanut paikassa, jossa tuurilla törmää yhteen autoon päivässä ja jossa on suorastaan hyvien tapojen vastaista ottaa minkäänlaista kontaktia kanssamatkustajiin, on ahdistavaa kun kaikki vilkuttelevat, välkyttelevät ja tööttäilevät sen kun jaksavat. Joku roti. Ja natseista puheen ollen, sanoisin, että on jokseenkin eriskummallista nähdä Tansanian maaseudulla ajaessa suuren suuri sairaala nimeltään ”Mengele Hospital”. Jos olisin paikallinen, tai oikeastaan kuka tahansa muukaan, miettisin kahdesti ennen kuin veisin ketään kyseiseen sairaalaan hoitoon. Vaikka toisten koulukuntien mukaan Mengele olikin vain hieno tiedemies ja tutkija.
Päivä 2, Moshi-Arusha 140 kilometriä
Päivä kaksi oli luultavasti reissumme rauhallisin. Parin olusen voimin selvisimme aamuun asti, ja avatessamme verhot yölliset kuumat aallot palkittiin satakertaisesti. Kilimanjaro todella on maineensa arvoinen, ja saatoin tyytyväisenä ruksata yhden kohdan ”tee-ennen-kuin-kuolet-listaltani”. Suosittelen Kilimanjaron näkemistä nyt, kun nuo kuuluisat lumipeitteet vielä ovat olemassa. Herra G:n mukaan me kehittyneissä maissa teemme erinomaista työtä niiden tuhoamisessa. Myöhemmin päivällä listalta katosi vielä toinen kohta, jonka itse asiassa en edes tiennyt olevan sillä, mutta sanoisin että uiminen vesiputouksessa Kilimanjarolla sopii erinomaisesti tuohon kategoriaan. Hyvänä turistioppaana Herra G katsoi tyytyväisenä vieressä ja vahti tavaroitamme kun pulikoimme valkoiset sääret kristallinkirkkaassa vedessä loistaen. Lilluttelun jälkeen suuntasimme märkinä mutta onnellisina kohti Arushaa, tällä kertaa kuskina toimi Inkeri, ja hänkin sai oman osansa Herra G:n kanaemomaisesta motkotuksesta. Toisaalta ehkä ihan aiheestakin, sillä kun liikennepoliisi yritti pysäyttää meitä, Inkeri ajatteli heidän vain vilkuttavan ”hyvää matkaa”, ja ajoi tyynesti ohi hymyillen ja vilkuttaen takaisin. Pohdimme edelleen, joskohan paikallisten poliisien keskuudessa liikkuu etsintäkuulutus kolmesta valkoisesta naisesta, jotka ovat kidnapanneet paikallisen.
Pääsimme turvallisesti Arushaan, päätimme edellisen päivän paaston miljoonan kalorin kana-vuohi-ranskalaisaterialla ja menimme hetkeksi hotelliin mahojemme viereen makaamaan. Inkerin poliisipakoilun lisäksi tämä aiheutti eniten ongelmia, sillä jälleen kerran tansanialainen ajattelumalli iski meidät ällikällä. Hotelleissa on kahdet eri hinnat vanhaan kunnon Apartheid-tyyliin, joskin tällä kertaa ne suosivat paikallisia. Herra G:lle huone maksoi 20 euroa ja meille 40. Olimme oikeutetun närkästyksen kourissa jo kävelemässä ulos, kun Herra G siunatuilla puhujanlahjoillaan sai omistajan antamaan meille alennusta. Luultavasti sanomalla, että ihmisiä nekin ovat, eivätkä edes erityisen rikkaita, vaikka näyttävätkin käveleviltä lompakoilta. Illan päätteeksi kävimme vielä hieman tanssailemassa, sillä pitihän Inkerille opettaa paikallinen tanssityyli, ja palasimme hotellille keräämään voimia seuraavan päivän koettelemusta varten. Tarkoituksemme oli ajaa Arushasta Mwanzaan reittiä, joka kulki Serengetin ja Ngorongoron kansallispuistojen läpi. Olimme tuudittautuneet petolliseen hyvänolon tunteeseen, joten seuraavan päivä ongelmineen iski kuin halko takaraivoon. Mutta siitä jatkan Suuren Matkakertomuksen seuraavassa osassa.
23.1.2010 tool
Kiitos mielenkiintoista tietoa