Määränpäänä Suuri Tuntematon
Nyt, armaat ystäväni, on tullut aika aloittaa Paulan ja Ainon Suuren Afrikan Valloituksen osa kaksi. Haluan levittää savolaisuuden ilosanomaa ja kenties vallata hieman maata, joten huomisaamuna 0900 aloitamme roadtripin kohti Tansanian pohjoisosaa. Viime viikon aikana on tapahtunut suuria mullistuksia, kuten se, että lähdimme evakkoon alkuperäisestä majapaikastamme supersympaattisen suomalaisen 50+-pariskunnan Jaakon ja Ritvan luksuslukaaliin. Syitä tähän on monia, ja palaan asiaan jos ja kun saavumme takaisin Suurelta Ekspansioretkeltämme. Jos muistatte, ajatus roadtripistä syntyi jo aivan Afrikka-oleskelumme alkuaikoina, ja nyt meillä vihdoin on keinot toteuttaa se. Mutta kuten arvata saattaa, matka tähän valmiustilaan on ollut pitkä, kivikkoinen ja täynnä hidaste-esteitä, joita jostain kumman syystä tässä maassa ihan konkreettisestikin on teillä joka kolmas metri. Siitä on ehkä kiittäminen, tai syyttäminen, pikemminkin tanskalaisia tienrakentajia kuin paikallista tiehallintoa. Hidastepomput eivät nimittäin ole nannaa takamukselle autoissa, joista iskarit ovat levinneet jo vuosia ennen Kristusta.
Ajatus roadtripin toteuttamisesta vahvistui noin kuukausi sitten, mukaan pyysimme vanhan tutun, paikallisen kaverimme Herra G:n ja koska Ainon sisko oli tulossa vierailemaan (nimim. katkera siitä, että Aino saa kaksi vierasta Suomesta ja minä en yhtään!) päätimme ajoittaa reissun tuohon ajankohtaan. Pistimme kätyrimme Herra G:n ottamaan selvää vuokra-autovaihtoehdoista, joita ihme kyllä täältäkin löytyy, ja viikkojen odottelun jälkeen (Herra G on kroonisesti Afrikka-ajassa kaikilla elämän osa-alueilla) hän löysi meille auton. Oikein toimivan sellaisen vieläpä. Pakko tunnustaa että kyllä tuunauskulttuurissa kasvaneen tytön sydäntä lämmittää muun muassa se, että takapenkillä on DVD-soitin ja screenit ja kauko-ohjain, joten ei edes tarvitse kurkotella ja rasittaa sormiaan nappien painelemisella. Sen sijaan, että katselisin maisemia, aionkin altistaa itseäni television passivoiville voimille. Kuka nyt muutenkaan haluaisi nähdä Kilimanjaroa?
Kun autonhankinta oli hoidettu, edessä oli vain se pieni byrokraattinen yksityiskohta, että meillä ei ole tansanialaisia ajokortteja. Herra G oli sitä mieltä, että homma on helppo hoitaa, tarvittaisiin vain pikavisiitti ensin poliisille ja sitten Tansanian valtion verovirastoon, ja saisimme läpyskät käteemme. Mietitte varmaan, että miksi juuri verovirasto. Niin mietimme mekin. Edelleen.
Eräänä kauniina aamuna viime viikolla marssimme kuitenkin poliisiasemalle, jossa aikamme sompailtuamme löysimme henkilön, joka tajusi jotain puheestamme ja ohjasi meidät eteenpäin seuraavaan toimistoon. Toimiston ovessa luki kylläkin ”ajoneuvotarkastukset”, mutta sisältä löytyi suhteellisen sujuvaa englantia puhuva poliisisetä, joka kertoi, että hän antaa luvan vain yli vuoden ajokortteihin, ja jos haluamme lyhytaikaisemman ajoluvan, meidän tulee mennä suoraan verovirastoon. Vaikka Iringa on suhteellisen pieni kaupunki, meillä ei ollut hajuakaan siitä, minne suunnistaa, joten turvauduimme jälleen apupoikamme Herra G:n hyviksihavaittuihin neuvoihin. Löysimmekin virastotalon, jonka pihassa oli elefantin kokoinen kyltti, jossa luki selkeällä englanninkielellä ”verovirasto”. Astelimme sisään ja yritimme selvittää asiaamme vastaanottovirkailijalle, joka epätoivossaan ohjasi meidät seuraavalle ihmiselle, ja hän taas seuraavalle ja niin edelleen, kunnes löysimme itsemme hassun näköisen, lyhyen vanhemman herran toimistosta, joka ilmoitti, että emme itse asiassa olleet verovirastossa vaan aivan jossain muualla. Kyltti pihalla oli kuulemma vain mainos.
Herrasmies kuitenkin tunnisti neitoset hädässä ja lähti saattamaan meitä oikeaan verovirastoon, joka oli kuin olikin vain viidensadan metrin päässä. Olen silti sitä mieltä, että tuon kyltin sijoitteluun on käytetty samaa mainostoimistoa, joka on suunnitellut Scandinavian Expressin mainoslauseen ja AIDS–kyltin kampuksella. Veroviraston byrokraattisetä syynäsi suomalaisia ajokorttejamme niin kauan, että aloin epäillä hänen tarvitsevan lahjuksia, jotta homma hoituisi jouhevasti. Lopulta hän päätti, varmistettuaan meiltä useita kertoja, että kyseessä tosiaan oli ajokortti eikä henkilökortti, että olimme oikeasti Aino ja Paula, ja kirjoitti meille useita lippulappusia, joiden merkitystä emme tienneet. Hän käski meidän maksaa, mennä lääkäriin tarkistuttamaan silmämme, hakea leima poliisilaitokselta, ottaa valokopiot kaikista sadastatuhannesta paperilapusta ja palata takaisin verovirastoon. Tässä vaiheessa minä aloin jo turhautua, mutta onneksemme Musta Ritarimme ylisuuressa liituraitapuvussaan tarjoutui saattamaan meidät sairaalaan näkötarkastukseen. Mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä jos kuvittelette jonojen suomalaisissa valtion terveydenhuoltopalveluissa olevan raivostuttavan pitkiä, ette ole nähneet mitään. Tässä maassa sopuisasti jonottamista ei tunneta vaan nopeat syövät hitaat –periaate jyllää. Kahdestaan olisimme jääneet vellovan sairaslauman tallomaksi, mutta ritarimme navigoi sujuvasti jonojen ohi tutun silmälääkärin luokse. Tuona hetkenä enemmän kuin koskaan ennen koin olevani valkoinen riistäjäkolonialisti, ja päätellen katseista, joita meihin luotiin, myös paikalliset ajattelivat niin. Mutta eivät sanoneet sanakaan, ilmeisesti herranpelko teki tehtävänsä. Ja herralla tarkoitan pukuherraa, joka meitä saattoi.
Itse silmätarkastukseen meni noin kolmekymmentä sekuntia. Sen sijaan että toimenpiteeseen olisi liittynyt esimerkiksi lääketieteellisiä välineitä, lääkäri esitti vain yhden kysymyksen: ”minkä ikäisiä olette?”. Yleensä loukkaantuisin moisesta kysymyksestä, mutta nyt päätin vastata nöyrästi, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoimme sairaalan käytävällä käsissämme laput, joissa todettiin meidän olevan täysin ajokykyisiä. Ajattelin, että jos joskus tarvitsen silmälääkärin kelpoisuustodistusta Suomessa, yritän tarjota kyseenomaista lappua. Tässä vaiheessa ritarimme päätti hylätä meidät, ilmeisesti mennäkseen takaisin töihin, mutta olimmekin vakuuttuneita kyvyistämme pärjätä poliisiasemalla, sillä olimmehan vierailleet siellä ennenkin. Kävelimme siis uudestaan samaan ajoneuvotarkastuksien toimistoon, jossa sama mies tuijotti meitä kasvoillaan ilme, jonka saattoi tulkita lähinnä tarkoittavan ”mitä hittoa te taas täällä teette”. Tuo lause olikin hänen keskustelunavauksensa. Ilmeisesti hän piti meitä hieman jälkeenjääneinä, ja siltä varmaan näytimmekin seisoessamme ovensuussa mieletön kasa paperilappusia kädessä. Lopulta puhuttuaan erittäin hitaasti, hän sai meidät ymmärtämään, että lappuset, jotka saimme verovirastosta ensimmäisellä käynnillä, itse asiassa olivat väliaikaiset ajolupamme. Luultavasti veroviraston mies vain nautti saadessaan kerrankin olla se, joka pompottelee pahaa-aavistamattomia vierasmaalaisia. Melko varmasti hän naureskelee tälläkin hetkellä partaansa ajatellessaan kahta mzungua jonottamassa valtion sairaalaan spitaalisten ja luoja ties minkä muiden joukossa. Pikkubyrokraattien julmia kidutusmenetelmiä ei siis pääse pakoon edes mantereella, jossa osa valtion virastoista toimii edelleen oravannahkakaupalla.
Saimme kuin saimmekin ajokorttimme lopulta, tai ainakin toivon että ne oikeasti ovat ajokortit, sillä en halua edes ajatella mitä liikennepoliisi keksisi päämme menoksi, jos saisi meidät kiinni kortitta ajamisesta. Täytynee myös pakata ajoluvat vesitiiviisiin pusseihin, sillä ne eivät tietenkään ole muovisia, vaan pienen pienet paperilippuset, joihin on rustattu mustekynällä sana ”ajolupa”. Näin sadekaudella vesivahingot ovat erittäin mahdollisia, luultavasti hieno vuokra-autommekin vuotaa jostain kohtaa. Olemme siis periaatteessa täysin valmiit lähtemään reissuun, jos ei lasketa sitä, että Herra G ilmoitti meille eilen, että hänellä ei ole ajokorttia. Ei ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole käynyt autokoulua. Tämä tietenkään ei tarkoita sitä, etteikö hän ajelisi autolla joka päivä. Poliisi ei vain pysäytä häntä, sillä kulkupelinä on Herra G:n pohattaisän Lexus, eikä poliisi halua hankaluuksiin kyseisen herran kanssa. En teistä tiedä, mutta mielestäni tässä haiskahtaa korruptio.
Ainon siskolla Inkerilläkään ei vielä ole paikallista ajokorttia, joten tällä hetkellä ainoat kaksi ihmistä, jotka potentiaalisesti voivat ajaa, olemme minä ja Aino. En ole ihan varma, miten hyvä juttu se on, ottaen huomioon että kumpikaan ei ole koskaan ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä, ja automaattivaihteistakaan ei ole suuremmin kokemusta. Oman jännityselementtinsä hommaan tuo myös se, että allekirjoittaneen suunnistustaito ei riitä selviytymään Tampereen juna-asemalla (joka oikeasti on käsittämätön labyrintti), ja Aino totesi omista kartanlukijankyvyistään että ”mä olen kyllä hyvä suunnistamaan, mutta jostain syystä kukaan muu ei ole samaa mieltä”. Eikä meillä itse asiassa ole karttaakaan. Suunnitelmana siis on rynnätä verovirastoon huomenna ennen starttia ja hankkia ajokortit Herra G:lle ja Inkerille. En tosin ajatellut pidättää hengitystäni odottaessani tuon yrityksen päättymistä.
Kävi miten kävi, matkaan lähdetään huomenna ja arvioitu paluupäivä on maanantaina, mutta luonnollisesti senkään varaan ei kannata laskea. Päivittelen matkan edistymistä niin sanotusti reaaliaikaisena, sillä meillä periaatteessa pitäisi olla toimiva tietokone ja mokkulanetti. Odotukset reissun suhteen ovat korkealla, sekä hyvässä että pahassa, ja vaikka en olekaan ollut suoranaisesti Onnettaren suosiossa tällä mantereella, tällä kertaa selustani on ainakin sairastumisen varalta turvattu. Herra G:n sanoin: ”Onneksi isoisälläni on sairaala Dodomassa, sillä sinä tulet kuitenkin tarvitsemaan sitä”.
