Graduate with A’s not AIDS!
Terveiset sähkökatkojen ja huonojen nettiyhteyksien luvatusta maasta. Mystinen tautini selvisi viimein. Huimaus, päänsärky ja kuume eivät johtuneet mistään ilmiselvästä syystä, kuten malariasta tai korkeasta verenpaineesta, vaan kaikista maailman taudeista oireiluni syynä oli virtsatientulehdus. Virtsatientulehdus. Afrikassa. Näin ainakin lääkärisetä diagnosoi, mutta en ole aivan varma luotanko hänen lääketieteellisiin kykyihin tarpeeksi uskoakseni diagnoosia. En ole nimittäin ennen kuullut, että virtsatientulehduksen pahin oire olisi huimaus. Sain kuitenkin taas uuden kasan antibiootteja, jotka kilttinä potilaana napsin ohjeen mukaan, ja tällä kertaa ne jopa toimivat. Oli tulehdus mikä tahansa, nyt se on parantunut, eikä minua ehkä sittenkään tarvitse kuljettaa kotiin lyijyarkussa.
Olen lupaillut kirjoittaa perimmäisestä syystä, joka korkeamman voiman johdatuksen lisäksi toi minut tänne Tansaniaan. No, nyt on juuri sopiva aika siihen, sillä istun tällä hetkellä Iringan yliopiston tilapäisradiostudiossa ja vieressäni Ääniguru Jukka Laaksonen juottaa johtoja yhteen.
Eräs opettajani Suomessa totesi minulle kerran, että ”informaatio on siitä jännä juttu, että se ei aina kulje”. Sanonnan paikkansapitävyys aikaansaa pahanlaatuisia raivokohtauksia Suomessakin, mutta täällä tavasta, jolla kaikki tieto imeytyy mustaan aukkoon, on tehty suorastaan taiteenmuoto. Tulimme Ainon kanssa Tansaniaan tarkoituksenamme opettaa Iringan yliopiston toisen vuoden journalismin opiskelijoille radiotekniikkaa ja -teoriaa. Samalla tarkoituksemme oli itse opiskella muutama kurssi. Saavuimme Iringaan kauhealla kiireellä kuvitellen, että olemme myöhässä yliopiston aloituksesta. Emmepäs olleetkaan, vaan saimme kuulla, että olimme kiirehtineet aivan turhaan, sillä Tansanian hallituksen päätöksen mukaan yliopistojen aloitusta oli siirretty kolmella viikolla. Kukaan ei tietenkään ollut muistanut kertoa asiasta meille. Edes journalismin laitoksen johtajalle, joka oli meitä vastassa, ei ollut juolahtanut mieleenkään, että olisimme ehkä arvostaneet kyseistä informaatiota.
On suorastaan hämmentävää kuinka informaatioteknologiaa opettavat ja opiskelevat ihmiset ovat täysin kykenemättömiä siirtämään tietoa toiselta ihmiseltä toiselle. Siitä asti kun koulu viimein alkoi, olemme saaneet juosta pää kolmantena jalkana ympäriämpäri kampusta koska mikään virallisessa lukujärjestyksessä ei pidä paikkaansa. Luokallamme on virallinen edustaja, jonka pitäisi ilmoittaa kaikille muutoksista aikatauluissa, mutta vaikka olemme koulun ainoat valkoihoiset opiskelijat, on hänen täysin mahdoton muistaa olemassa oloamme, joten tieto muutoksista ei koskaan kulkeudu meille asti. Olemme siis reissanneet noin kolmesataamiljoonaa kertaa yliopistolle vain saadaksemme tietää, että tunti on peruttu tai että se oli siirretty aikaisemmaksi. Luokkamme edustaja katsoo meitä pahoittelevilla koiranpentusilmillään joka kerta, kun unohtaa kertoa meille muutoksista, mutta silti jatkaa valitsemallaan tiellä. Tuolle sympaattiselle pikku otukselle on mahdoton olla vihainen, koska hänelle huutaminen tuntuisi samalta kuin tikkarin varastaminen lapselta. Selviämme siis tunneille tuurilla muutaman kerran viikossa, joten ainakaan opiskelut itsessään eivät ole kovin stressaavia. Aivohalvaus aiheutuu luultavammin turhautumisesta.
Itse opetuksen taso on periaatteessa yllättävän hyvää, mitä nyt jätimme Mass media and national development -kurssin kesken, koska opettaja oli vakuuttunut siitä että olemme valkoisia kolonialistisikoja, jotka ovat vastuussa kaikista Afrikan mantereen ongelmista, ja pilkkasi meitä 150 turisminopiskelijan edessä. Ei auttanut selitellä että suomalaiset ovat olleet orjakansaa vuosituhansia ja että ruotsalaiset ja venäläiset ovat alistaneet meitä sen minkä ehtivät. Hänen mielestään on juuri meidän, minun ja Ainon, syy että lapset kuolevat nälkään ja AID:s leviää. Sub-Staharan geopolitcs -kurssilla taasen yksi suosituimmista opetusmetodeista on ryhmätehtävien antaminen, mikä ainakin minun korvaani kuulostaa lievästi ala-astetouhulta. Yllättävintä koko hommassa on kuitenkin se, että ihmiset, jotka ovat onnistuneet pääsemään sisään yliopistoon, jossa on (oletettavasti) vaikeat pääsykokeet, ovat täysin kyvyttömiä organisoimaan yksinkertaisia ryhmätehtäviä. Sen sijaan, että kaikki etsisivät tietoa yksitellen omalla ajallaan, heidän mielestään on kaikkien istuttava saman koneen ääressä etsimässä tietoa yhdessä. Minun kärsivällisyyteni, vaikkakin Afrikassa koulittu, ei vielä kestä moista prosessia, sillä koneet toimivat suunnilleen samalla nopeudella kuin halvaantunut kilpikonna. Sen lisäksi, että tietoa etsitään yhdessä, myös itse kirjallinen työ kirjoitetaan koko porukalla. Tähän aikaa saa tuhraantumaan useita tunteja, koska myöskään kymmensormijärjestelmä ei ole löytänyt tietään pimeälle mantereelle, vaan käytössä on perinteinen mummotyyli; yhdellä sormella näppäillään kaikki kirjaimet. Varsinainen tragikomedia alkaa kuitenkin vasta kun on aika esittää valmis työ. Journalisminopiskelijat eivät ilmeisestikään saa minkäänlaista esiintymiskoulutusta, sillä heti käveltyään luokan eteen alkaa hillitön tärinä ja vapina ja puhekyvyttömyys. Olen istuskellut noin kuudella tunnilla kaivellen kynsienalusia, sillä en yksinkertaisesti saa mitään tolkkua ihmisten puheesta. Tosin en voi väittää, että kaivosteollisuus Tansaniassa herättäisi minussa muutenkaan suuria intohimoja.
Poikkeuksen opetuksen tasoon tuo niin sanottu radiojournalismin opettajamme. Noin viikkoa ennen koulun varsinaista aloitusta tapasimme professorin, joka on vastuussa radiojournalismin opetuksesta ja kaikesta radiotyöhön liittyvästä. Oletimme tapaavamme kivenkovan ammattilaisen, jonka kanssa voisimme suunnitella kurssin sisällön ja miettiä, mistä meidän kannattaisi luennoida. Olimme lievästi sanottuna yllättyneitä kun kävi ilmi, että kyseinen professori ei ole koskaan edes käynyt radiostudiossa. Siis radiojournalismin opettaja ei ole ikinä elämässään nähnytkään mikkiä, mikseriä tai varmaan edes tietokonetta. Kysyimme häneltä, miten hän sitten on opiskellut radiojournalismia, ja iloinen vastaus kuului ”teoriassa tietenkin”. Teoriassa! Tämän lisäksi saimme tietää, että professori ei oikeasti olekaan professori, vaan opetuksenohjaaja, eikä ole koskaan työskennellyt media-alalla. Tämä siis tarkoittaa sitä, että tulevia media-alan ammattilaisia opettaa radiotyöhön ihminen, joka tietää asiasta suunnilleen saman verran kuin suomalainen kolmasluokkalainen.
Kun ensimmäistä kertaa tapasin kyseisen ”professorin” olin varma, että hän vitsailee kokemuksen puutteestaan. Jouduin kuitenkin muuttamaan mielipidettäni kun samana päivänä menimme Ainon kanssa tarkastamaan yliopiston radiostudion ja Mr. Ordination liittyi seuraamme. Ja kyllä, se on hänen nimensä. Täällä annetaan lapsille nimiä kuten Goodness, Witness, Babilove ja henkilökohtainen suosikkini Fairy. Joka siis on miehen nimi. Sanonta ”kuin lihava lapsi karkkikaupassa” istui tuohon tilanteeseen kuin nyrkki silmään. Mr. Ordination oli tikahtua intoonsa kaiken mahtavan radioteknologian edessä, eikä malttanut olla räpläämättä kaikkia mahdollisia namiskoita ja nappuloita. Yliopiston studio on täysin analoginen, ja olisimme halunneet Ainon kanssa rauhassa tutustua laitteisiin, mutta yli-innokkaan professorin huohottaessa niskaan se oli hieman hankalaa. Samainen herra Ordination myös kainosti ehdotti meille, että koska koululla ei ole toimivaa televisiokalustoa (jos 60-luvulta peräisin olevaa jenkkien hylkäämää satakiloista romua ei lasketa) meidän pitäisi hankkia Suomesta uusi kalusto heille. Emme saaneet häntä tajuamaan, että meillä opiskelijoina ei ihan sellaiseen ole mahdollisuuksia, sillä Kela ei käsittääkseni tue moisia hankintoja.
Lienee siis ilmiselvää, että erinäisistä syistä johtuen kyseisen herrasmiehen luennot ovat silkkaa kidutusta, ja istun siellä lähinnä kirkuen pääni sisällä. En vieläkään pysty uskomaan todeksi, että yliopistossa opettaa professorin tittelillä aivan tavallinen kadulta repäisty tallaaja.
Kursseilla istumisesta vielä selviää jotenkuten, mutta oleskelumme opetusosa on osoittautunut juuri siksi mahdottomaksi suonkuivatustehtäväksi, josta kansallissankarimme Jussikaan ei selviytyisi. Opiskelijat istuvat kyllä kiltisti luennoillamme, mutta kun yritämme antaa heille tehtäviä, loppuu ymmärrys siihen. Joko he rehellisesti eivät käsitä yksinkertaisia haastatteluohjeitamme, tai kuten olen vakuuttunut, päättävät olla ymmärtämättä niitä. Kun sitten deadline-päivänä ilmoitamme, että jos tehtäviä ei ala näkyä, on kurssi hylätty, he katsovat meitä jälleen kerran kosteilla, tyhjillä silmillään ja näyttävät kovin pelästyneiltä, emmekä taaskaan voi olla heille vihaisia. Olemme tällä viikolla istuneet studiossa noin kymmenen tuntia päivässä yrittäen opettaa editointia ja nauhureiden käyttöä, mikä on johtanut enimmäkseen siihen, että olen valmis repimään irti viimeisetkin malarialääkkeiden vähentämistä hiuksistani. Asiat, jotka meistä tuntuvat itsestään selviltä, ja jotka länsimaisen teknologian keskellä kasvaneelle ovat täysin opittavissa, ovat heille silkkaa hepreaa. Ei auta vaikka piirtäisi kuvan. Uskokaa pois, senkin olen tehnyt. Luonnollisesti joukkoon mahtuu myös niitä, jotka tajuavat opetuksemme suhteellisen helposti, ja olenkin puhjeta ilonkyyneliin kun moinen helmi sikojen joukossa löytyy. Tällä viikolla pistimme kovan kovaa vasten, omaksuimme dominamoodin ja sanoimme opiskelijoille, että kun me käskemme, te hyppäätte. Näköjään valkoisilla kapitalistisiolla on sittenkin sananvaltaa, sillä siitä eteenpäin tehtävät ovat palautuneet ajoissa.
Opetuksen ohella yritämme parhaamme mukaan pitää studiota käyttökunnossa, mitä hankaloittaa se, että aina kun silmä välttää, joku käy räpläämässä laitteita tai ”lainaamassa” niitä. Periaatteena, että kaikki mikä irti lähtee se otetaan. Seurauksena mikään ei toimi niin kuin pitäisi, nauhurit ja jopa ladattavat patterit ovat kateissa. Laturit kyllä ovat tallessa, mutta patterit puuttuvat. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko pelkistä ladattavista pattereista ilman sitä olennaisinta osaa saa mustilla markkinoilla. Studion kunnossapitoa helpottaa nyt se, että onneksemme ääniguru Jukka saapui sankarinviitta liehuen paikalle ja pisti laitteet kertaheitolla kuntoon. Tosin hänkin saapui maahan tietämättä, että seuraavana päivänä studio laitettaisiin remonttiin, ja alkuperäisten korjaustoimenpiteiden sijaan hän joutuisi muuttomieheksi. Lisäksi Jukka on yrittänyt saada koulua rahoittamaan studion korjauksiin tarvittavia välineitä, kuten sähköjohtoa ja lisäpattereita, mutta ilmeisesti se ylittää vuosibudjetin, sillä tiedekunnan penninpyörittäjät vain juoksuttavat edes takaisin ihmiseltä toiselle, eikä kenelläkään olevinaan ole valtuuksia tehdä päätöstä kolmen euron teippirullan suhteen. Olen täysin äimistynyt siitä, että tuossa yliopistossa ikinä saadaan mitään tehtyä. Tässä maassa todella olisi tilausta Jari Sarasvuon ”Tehokas organisointi” -luennoille.
Saa nähdä miten viimeiset viikot sujuvat. Veikkaan totaalista hermoromahdusta ja raivokilareita, sillä rehellisesti sanoen välillä tekisi mieli laittaa piiska viuhumaan jotta jotakin alkaisi tapahtua. Jos Pavloviin on uskominen, se saattaisi jopa toimia. Nyt on kuitenkin aika lähteä viettämään rentouttavaa viikonloppua kaukana koulumaailmasta, mutta tässä teille lopuksi vielä eräs yksityiskohta, joka hämmentää minua kampuksella joka päivä.
Ensinnäkin, MIKSI he ovat valinneet juuri tuon jantterin tähän mainokseen? Imagokonsultilla on mennyt lievästi vikaan malleja valittaessa. Syy itse mainokseen on se, että malaria ei ole ainoa uhkakuva täällä, sillä Iringassa kahdellakymmenellä prosentilla paikallisista on HIV-tartunta. Kuulemma siksi, että tämä on yliopistokaupunki, ja nuoret harrastavat paljon irtosuhteita. Tässä toinen ihmetyksen aihe. Eurooppalaisella mentaliteetilla on hieman vaikea käsittää, kuinka ihmiset, jotka ovat kylliksi älykkäitä opiskelemaan lakitieteitä, eivät kykene tajuamaan että jos paneskelee ympäriinsä on enemmän kuin mahdollista saada tartunta. Eräs opiskelijoistamme jopa käyttää lausetta ”en käytä kondomia” iskulauseena. Kiva. Lähetäänks paneen?
