Minä täällä taas. Tämä on, surullista kyllä, Suuren Afrikkaseikkailuni viimeinen blogipäivitys. Johtuen siitä yksinkertaisesta syystä että palasin muutama päivä sitten Suomeen. Lämpötilaero oli aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman – viimeinen viikonloppu tuli vietettyä kreisibailaten Zanzibarin kevyessä 40 asteen helteessä, joten Suomen (väitetty) miinus kahdeksan oli pysäyttää sydämen. Jos minulta kysytään, pakkasta on pikemminkin 20 astetta, enkä aiokaan poistua sisätiloista muuten kuin toppahaalariin, lämpökerrastoon ja turkiksiin pukeutuneena. Joka tapauksessa, koska tämä on viimeisin blogini, aion heittäytyä luovaksi ja tehdä julkkikset. Tiedättehän kuinka kaikki unelmienpoikamiehet ja ministerinvaimot ja kirjailijat julkaisevat naistenlehdissä ”elämänsä aakkoset”? No, tässä tulee minun ”Afrikkani aakkosin”. (Annettakoon minulle anteeksi se, että jätän välistä kirjaimet å,y ja x, sillä eihän niitä ikinä missään käytetä.)

A niin kuin aurinko. Pirullinen keltainen pallo, jonka polttavilta säteiltä ei pääse karkuun mihinkään. Aiheuttaa punaisuutta, kipuja, hikoilua ja hallusinaatioita.

B niin kuin Bongo Flavor. Paikallinen musiikkilaji, jota tanssitaan hinkkaustanssityylillä. Mitä suurempaa ympyrää takamuksesi tekee ja mitä nopeammin, sen suositumpi olet. Aiheuttaa suomalaiselle rautakankikropalle kramppeja.

C niin kuin chili. Käytetään monissa ruoissa. Aiheuttaa chiliallergikolle ongelmia. Antaa tekosyyn ruoanmaistajan käyttämiseen, missä taasen on jotain ihanan kuninkaallista.

D niin kuin dalla dalla. Tilaa on aina. Vietät matkasi mukavasti jonkun etumus/takamus/muu ruumiinosa naamaasi hinkaten ja luultavasti sinulta varastetaan jotain, munuainen tai puhelin.

E niin kuin epäonni. Vain mainitakseni muutamia; kadonneet matkatavarat, hävitetty puhelin, varastettu kamera ja toinen puhelin, kaksi malariaa, palamista, itikka-allergiaa, ruokamyrkytys, virtsatientulehdus (Afrikassa!) ja viimeisimpänä pala Intian Valtamerta korvassa. Tällä hetkellä viidettä päivää.

F niin kuin ferry, eli ilmastoinniton sillipurkki, jolla matkustetaan Zanzibarille. Matka kestää mainostetun 90 minuutin sijaan kaksi ja puoli tuntia, lautassa useita satoja ihmisiä, lämpötila noin +45 eikä ulkokannelle pääse. Matkan jälkeen mielessä pyörii lähinnä ajatuksia väkivallasta.

G niin kuin Herra G eli henkilökohtainen apupoika. Suosittelen sellaisen hankkimista, sillä se helpottaa elämää suunnattomasti. Korjaa tietokoneen, järjestää majoituksia, toimii autokuskina, mekaanikkona, tulkkina, neuvottelijana, tanssinopettajana, kantajana ja viihdyttäjänä. Erittäin hyödyllinen etenkin matkustellessa.

H niin kuin hamnashida eli ”eipä se mittään”. On olemassa sanonta ”Siperia opettaa”. Ehdotan sen vaihtamista muotoon ”Afrikka opettaa”. Maassa, jossa mikään ei oikeastaan mene niin kuin pitäisi, on pakko oppia olemaan hermostumatta vaikka syitä olisikin useita. Kerran raivokilareiden tielle astuttuaan sieltä on mahdoton poiketa, ja päätyy vain aiheuttamaan itselleen sydänkohtauksen tai aivohalvauksen alle vuorokaudessa. Kolmen kuukauden Afrikkareissun aikana löytää sellaisen zen-tilan, että kun 26 tunnin matkustamisen jälkeen Helsinki-Vantaalla ilmoitetaan matkatavaroiden olevan noin tunnin myöhässä tai että niitä ei mahdollisesti saa ollenkaan, se ei aiheuta edes lievää hermostumista. Pintaan nouseva tunne on lähinnä myötätunto virkailijaparkoja kohtaan, jotka joutuvat kuulemaan turhanpäiväistä valitusta kireiltä matkustajilta juuri ennen joulua.

I niin kuin itikat. Nuo saatanalliset, joka paikkaan tunkeutuvat inisevät hyönteiset, jotka kaiken lisäksi tartuttavat malariaa. Armaan kotimaamme pikku verenimijät eivät ole mitään verrattuna Afrikkalaisiin serkkuihinsa verenhimon, älykkyyden tai koon suhteen. Olen vakuuttunut että paikalliset itikat ovat geenimuunneltuja, superälykkäitä hirviöitä, jotka juonivat yhdessä uhriensa pään menoksi ja ovat oppineet teleportaation jalon taidon. Mikään muu ei selitä niiden mystistä jokaöistä ilmestymistä ehjän moskiittoverkon sisälle.

J niin kuin Jumala. Joka paikassa, kaikissa eri olomuodoissaan, pelottavan hallitseva tekijä ihmisten elämissä. Sairastuttuani malariaan eräs opiskelijoista osoitti myötätuntoa sanomalla, että olen varmasti tehnyt jonkin kamalan synnin, sillä Jumala rankaisee synnintekijöitä sairauksilla. Kiusallisia tilanteita aiheuttaa myös paikallisten loputon mielenkiinto siitä, mitä uskontokuntaa edustat. Suomessa moisia henkilökohtaisuuksia ei kysytä ennen usean vuoden ihmissuhdetta, mutta Tansaniassa safarikuskikin on kiinnostunut uskonnollisista vakaumuksistasi. Selitä siinä sitten, että me ei kansakuntana oikeastaan olla niin kovin uskonnollisia, eli toisin sanoen olemme tuominneet kuolemattomat sielumme ikuiseen tuskaan ja kadotukseen.

K niin kuin Konyagi. Tansanialainen mahtijuoma joka takaa loputtomasti energiaa hinkkaustanssiin ja krapulattoman seuraavan aamun.

L niin kuin liikennesäännöt. Olemattomat sellaiset. Nopeusrajoituksia ei ole, paitsi kaupunkialueilla 50 kilometriä tunnissa. Muuten saa ajaa juuri niin kovaa kuin ikinä lystää, ohittaa missä ikinä huvittaa, jalankulkijoita ja pyöräilijöitä ei missään nimessä väistetä ja mitä enemmän käytät tööttiä, sitä parempi. Enää en ihmettele, miksi liikenneonnettomuudet ovat suurin kuolinsyy Tansaniassa.

M niin kuin Maasait. Soturiheimo, jonka eräs edustaja sherlockholmesoi numeroni jostain ja lähetti tekstiviestin, jonka sisältö meni suunnilleen näin: ”Olen rakastunut sinuun, palvon maata jalkojesi alla ja tarvitsen sinua enemmän kuin mitään muuta”. Eihän siinä, jokainen tyttö tykkää einiinsalaisista ihailijoista, mutta olisiko liikaa vaadittu vaikkapa keskustella säästä ennen rakkaudentunnustuksia?

N niin kuin Julius Nyrere, Tansanian oma Kekkonen, jota ylistetään edelleen. Henkilöpalvonnan kohde, jonka jokainen teko oli jumalainen ja jonka henkilö on loukkaamaton. Kritiikki tätä ylempää olentoa kohtaan aiheuttaa kiihkeitä vastareaktioita ja epäilemättä johtaa rangaistuksiin. Siksi on erityisen ihmeellistä, että presidentin kuoltua kaikki hänen aikaansaamansa yhteiskunnalliset parannukset on kumottu, ja nyt haikaillaankin vanhaa kunnon Nyreren aikaa, jolloin kaikki oli paremmin.

O niin kuin orjuus. Afrikkalaisten mielestä syy kaikkeen maanosan epäonneen ja kärsimykseen. Kaikki yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat ovat suoraa seurausta valkoisen miehen järjestelmällisestä, vuosisatoja kestäneestä riistoprojektista ja paikalliset jakavat mielipiteitään kyseisestä asiasta auliisti. Lievää hämmennystä mzungujen keskuudessa aiheuttaa se, että koko maanosa on tehokkaasti päättänyt unohtaa historialliset tosiasiat. Mutta täysin yhdentekeväähän se onkin, että alun perin arabit aloittivat orjakaupan ja heimojen omat johtajat myivät alamaisiaan orjiksi toisiin heimoihin. Valkoinen bwana on syypää!

P niin kuin pulleat afrikkalaislapset. Tansanialaiset pikkupojat- ja tytöt ovat murentaneet pitkäaikaisen, suomalaisen median ja koulukasvatuksen aikaansaaman mielikuvani nälkäänäkevistä lapsista Afrikassa. Nämä pikku veijarit ovat todellakin olleet kotona ruoka-aikaan, niin pinkeän pullevia otuksia ne ovat. Jättäkää siis huoletta ruokaa lautasellenne, sillä ainakin Tansaniassa lapset näkevät nälkää yhtä usein kuin lunta.

Q niin kuin Quatar Airways. Viiden tähden palvelua, jos ei oteta huomioon sitä että ne unohtavat laukkusi Dohaan ja tekevät korvausten hakemisesta lähes mahdotonta.

R niin kuin ruoka. Se on hyvää ja halpaa ja sitä on paljon. Jos onnistut tilaamaan niin että tarjoilija ymmärtää ja jaksat odottaa kunnes kokilla on sellainen fiilis, että tekee mieli kokata.

S niin kuin swahili. Kieli, jota on helpoin ymmärtää ja puhua kun on juonut Konyagia.

T niin kuin tervehdykset. Swahilissa on noin kolmesataatuhatta eri tervehdystä, joihin jokaiseen on ainoastaan yksi hyväksyttävä vastaus. Jos et tiedä oikeaa vastausta olet epäkohtelias ääliö. Paikalliset huokailevat partoihinsa ja katsovat säälivästi, sillä ei suomalaiseen ”vastaa mitä vaan mihin vaan”- tervehdyskulttuuriin tottunut kykene muistamaan tilanteeseen sopivaa vastausta sekunnin sadasosassa. Valmistaudu siis olemaan sivistymätön moukka.

U niin kuin Upendo. Bussi, jonka otimme Dar es Salaamiin Scandinavian sijaan. Virhearvio. Scandinavian pikku myöhästelyt tuntuivat suorastaan miellyttävältä vaihtoehdolta sen jälkeen kun on istunut ilman taukoja yhdeksän tuntia täpötäydessä, pienessä kiikkerässä bussissa, joka ajaa niin kovaa että pelkää katon irtoavan hetkenä minä hyvänsä. (Totuudenmukaisen tarinankerronnan nimissä sanottakoon että meillä oli yksi tauko. Tunti lähdön jälkeen. )

V niin kuin vesi. Joskus sitä on, yleensä ei. Se on aina kylmää, paitsi silloin, kun sitä haluaa juoda. Tai jos suihkussa on vedenlämmitin, siitä saa sähköiskun.

Y niin kuin yliopisto, aikuisten lasten leikkikenttä. Opettaa arvostamaan suomalaista koulutusjärjestelmää. Kiitos Kekkonen. Tai kuka se nyt sitten ikinä ajatuksen takana olikaan.

Z niin kuin Zanzibar. Paratiisisaari Tansanian rannikolla. Kuvankaunis ja kuuma kuin helvetin esikartano. Paras tapa nauttia kyseisestä lomakohteesta on maata ilmastoidussa hotellihuoneessa odottamassa auringonlaskua.

Ä niin kuin äimistyminen. Olen hämmästynyt siitä, että leukani on edelleen sijoillaan, huolimatta siitä että pysyvän äimistymisen johdosta se on loksahdellut kiitettävän useasti. Äimistymistä on kahta erilaista, positiivista ja negatiivista, mutta koko ajan tunnet jompaakumpaa. Positiivinen äimistyminen on laatua ”herrajumala pyytääkö tuo taksikuski vain kaksinkertaista hintaa” ja negatiivinen taasen tyyliä ”kappas, rakennusmiehet ovat pistäneet seinän sisään radiostudiosta ja jättäneet mikrofonit ja muut vempaimet suojaamatta pölyltä”.

Ö niin kuin ötökät. Niitä on paljon, ne ovat ällöttäviä ja niitä on käytännössä mahdoton saada hengiltä, ja kun viimein tapat yhden, koko suku saapuu kostamaan. Kolmen kuukauden aikana oppii tekemään ötökkämurhista suorastaan taidetta. Aino epäilee että karman lakien mukaan kuolemme molemmat eksoottisten hyönteisten uhreina. Tai sitten kanojen, sillä niitäkin on tullut tapettua välikäsien kautta, lähinnä ruoaksi. En tiedä kumpi skenario on pahempi, mutta ainahan on mahdollista että ne yhdistävät voimansa ja hyökkäävät yön kähmässä. Sitä odotellessa.

Huh, siinäpä se. Kiitos kaikille seikkailujani seuranneille! Nyt toivotan teille kaikille kinkkuisia joulupyhiä ja ratkiriemukasta uutta vuotta ja vetäydyn syöpöttelemään perisuomalaisia herkkuja. Jokaiselle Afrikkaan matkaavalle ei muuta kun safari njema ja muista pakata hyönteismyrkky!

Jatketaanpas sitten tarinaa, kun jälleen on aikaa istahtaa koneen ääreen.

Päivä 3, Arusha-Karatu-Arusha-Ngorongoron portti-Karatu, noin 600 kilometriä

Kuten reitistä voitte päätellä, päivä numero kolme ei mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Alkuperäinen tarkoitus oli lähteä Arushasta hyvissä ajoin ja ajaa Victoria-järven rannalla sijaitsevaan Mwanzaan, joka oli matkamme viimeinen etappi ennen kotia. Nautimme hotellissa maittavan englantilaisen aamiaisen, joskin jälleen kerran mainoslause antoi olettaa enemmän kuin todellisuus tarjosi. Pöydässä ei ollut mitään edes etäisesti pekonia muistuttavaa, mutta maksanpaloja kyllä napotti lautasella. Pakkasimme auton ja lähdimme reippaina ajelemaan kohti Mwanzaa innoissamme ajatuksesta, että pääsisimme ajamaan Ngorongoron ja Serengetin kansallispuistojen läpi villieläinten juostessa vapaana. Tosin ajatusta varjosti se seikka, että kansallispuistojen pääsymaksut olivat jälleen loistava esimerkki siitä kuinka riistäjiä riistetään. Herra G:lle lupa ajaa puistojen läpi maksoi 1500 shillinkiä, eli vajaan euron, puistolta, kun taas meille valkonaamoille hinta oli 50 dollaria per puisto. Sanoisin että joissakin piireissä viisikymmenkertainen hinta saatettaisiin kokea epäreiluna.

Tämän lisäksi puistojen sisäänpääsymaksut on pakko maksaa dollareissa, oli kansallisuutesi mikä tahansa. Koin tämän loukkaavan suomalaisuuttani, mutta epäilin, että puistojen vartijat eivät paljon isänmaallisuudestani välittäisi, joten meidän oli pakko nöyrtyä ja yrittää löytää pankki, josta saisimme dollareita. Tässäkään tapauksessa hyvin suunniteltu ei ollut puoliksi tehty. Kävi ilmi, että Arushasta on mahdoton löytää pankkia tai rahanvaihtotoimistoa, joka vaihtaisi shillinkejä dollareiksi. Olisi kiinnostavaa tietää mitä valuuttaa kyseiset putiikit sitten oikein vaihtavat. Tosin luultavasti kyseessä on jälleen yksi pirullisen nerokas afrikkalainen tapa kostaa menneet vääryydet. Jokin Vapaamuurareiden kaltainen järjestö varmaankin kehittelee tapoja vaikeuttaa turistiparkojen elämiä, tyyliin ”tänään poistamme dollarit pankeista, mutta pakotamme maksamaan niillä. Muahahahaha”. Lopulta Western Union, joka ei ole pankki tai rahanvaihtoyritys, suostui antamaan meille dollareita.

Olimme kuitenkin vielä aikataulussa kun lähdimme ajamaan, ja ensimmäinen pari tuntia menikin oivallisesti. Ongelmat alkoivat, kun olimme jo melkein Ngorongoron portilla, ja päätimme nousta autosta ottamaan valokuvia mielettömästä vuorimaisemasta, joka silmiemme eteen avautui. Valokuvien ottaminen osoittautui mahdottomaksi, sillä hetken aikaa ihmeteltyään Aino tajusi unohtaneensa 400 euron järjestelmäkameransa hotellin kaappiin Arushaan. Mitäpä siinä sitten muuta, kuin laiton u-käännös ja talla pohjassa takaisin. Tosin minä ja Inkeri päätimme jäädä turisteilemaan läheiseen pikkukylään, sillä ajatus ylimääräisestä ajasta auton takapenkillä ei erityisemmin kiehtonut. Voimakaksikko Aino ja Herra G lähtivät siis epätoivoiselle kameranpelastusreissulle ja minä ja Inkeri päädyimme kuluttamaan aikaa ostelemalla riistohintaisista turistikojuista jos jonkinlaista tavaraa. Tarpeellisin ostos oli ehdottomasti vanhoista autonrenkaista tehdyt sandaalit, vaikka maksoin niistäkin törkeän ylihinnan. Mietin kuitenkin, että on jaloa tukea niinkin ympäristöystävällistä bisnestä, ja pohdiskelin, joskohan Suomessa olisi kysyntää moisille sandaaleille. Ne ovat esteettisesti suunnilleen yhtä viehättäviä kuin paiseet, mutta niin ovat Crocsitkin, ja nämä sentään ovat aidosti reilunkaupan tuotteita. Olen varma, että jokainen
länsimainen maailmanparantajahippi ostaisi saman tien itselleen parin.

Aino ja Herra G palasivat pikku seikkailultaan yllättävän nopeasti, juuri kun olimme nautiskelemassa iltapäiväolusia. Syyksi selvisi se, että Herra G oli syvästi huolestuneena kamerasta ajanut 160 kilometrin keskinopeudella Arushaan ja takaisin. Onneksi kamera oli vielä tallella hotellilla, sillä muuten henkensä riskeeraaminen olisi saattanut tuntua hieman turhalta. Pääsimme jatkamaan matkaamme kohti Ngorongoron porttia, mutta kuten olettaa saattaa, eivät ongelmat loppuneet siihen. Pääsimme portille, jossa ystävällinen vartija ilmoitti meille, että paikalla tulee olla ennen kahta iltapäivällä jos mielii päästä sisään. Jostain kumman syystä kansallispuistojen läpi ei saa ajaa yöllä. Jouduimme siis kääntymään takaisin ja ajamaan taas Karatun pikkukylään. Joillekin meistä se oli kolmas kerta samana päivänä. Kaikkien hermot alkoivat olla lievästi sanoen kireällä, ja kommunikointi autossa perustui lähinnä tiuskimiseen. Päivän viimeisen jännitysmomentin aiheutti se, kun Herra G:n nukkuessa menimme tyttöjen kesken viereiseen pubiin illalliselle. Yhtäkkiä Herra G ryntäsi paikalle selkeästi puoliunessa. Ilmeisesti joku paikallinen oli suunnitellut ryöstävänsä meidät ja soittanut paikalle lisävoimia. Meidän onneksemme kyseinen neropatti soitti apujoukkopuhelun Herra G:n ikkunan alta ja herätti sankarimme. Heti kun hän ilmaantui paikalle eksoottisuusarvomme katosi ja wannabe-ryöstäjä katosi takavasemmalle vähin äänin.

Päivä 4, Karatu-Ngorongoro-Serengeti-Mwanza n. 700 kilometriä

Aikaisin neljännen päivän aamuna hyppäsimme uljaaseen automobiiliimme ja ajoimme takaisin Ngorongoron portille. Tällä kertaa vartija päästi kuin päästikin meidän läpi, luonnollisesti kiskottuaan meistä 50 dollaria per valkoinen pää, ja matkamme visuaalisesti hienoin osa saattoi alkaa. Matka Ngorongoron kraatterijärven upeissa maisemissa sujui ongelmitta, vaikka Herra G pelottelikin meitä aggressiivisilla villieläimillä. Epäilen että me olimme enemmän tohkeissamme eläimistä kuin ne meistä, ainakin päätellen välinpitämättömästä tavasta, jolla ne meitä tien vierestä tuijottivat. Tämän päivän ongelmat alkoivat kun olimme päässet sujuvasti (maksettuamme toiset 50 dollaria / mzungu) Serengetin puiston puolelle. Tie Serengetin läpi ei varsinaisesti ole tie, ainakaan eurooppalaisella mittapuulla, vaan lähinnä kasa risteileviä kärrypolkuja ilman tienviittoja. Saimme portilta kartan, mutta on himpun verran hankalaa tulkita, mihin suuntaan mennä, kun risteyksestä lähtee neljä täsmälleen samannäköistä polun tapaista uraa, joista yhtään ei ole merkattu kyseiseen karttaan. Mielissämme risteili jo kauhukuvat eksymisestä Serengetiin ajamaan ikuisiksi ajoiksi ympyrää pienen pienellä henkilöautolla. Tosin jossain vaiheessa bensa olisi luonnollisesti loppunut ja olisimme luultavasti kokeneet kaamean kohtalon leijona- tai hyeenalauman käpälissä. Täytyy muuten sanoa, että luontodokumentit eivät anna totuudenmukaista kuvaa Afrikan eläimistä, jokainen eläin, lajista riippumatta, näytti lähinnä ylensyöneeltä jouluporsaalta, eikä niinkään niiltä sulavilta, lihaksikkailta viidakon eläjiltä joita Avara Luonto meille tarjoilee. Olin lievästi pettynyt nähdessäni leijonan lyllertävän tien vierustaa.

Onneksemme kohtasimme avuliaan safarikuljettajan, joka lähti näyttämään meille oikean tien kohti Mwanzaa. Hän luultavasti ajatteli, että olimme mielenvikaisia ajaessamme luonnonpuiston läpi viimeisen päälle tuunatulla, erittäin matalalla autolla. Kaiken lisäksi kuunnellen ABBA:aa. Automme tosiaan ei ehkä ollut paras mahdollinen moiseen maastoon, sillä muutaman tunnin penkillä poukkoilun jälkeen tuntui lähinnä siltä, että kaikki sisuskaluni olivat siirtyneet täysin väärin paikkoihin, ja vaikka takamukseni ihan suhteellisen hyvin pehmustettu onkin, alkoi istuminen olla tuskallista. Yllättävää kyllä auto itse selvisi pikku puistoajelustamme täysin naarmutta. Sinänsä uskomatonta, ottaen huomioon että parhaimmillaan tunsin olevani Keke Rosbergin kyydissä mestaruussarjan rallikilpailussa, sen verran kovaa Herra G ajoi. Tilanteesta puuttui vaan Keken mielettömät viikset.

Matka Serengetin läpi kesti niin kauan, että loppuvaiheessa emme jaksaneet edes enää innostua eläimistä. Kun on nähnyt yhden kirahvin, on nähnyt ne kaikki. Ainoan poikkeuksen toi erään mutkan jälkeen silmiemme eteen avautuva maisema, jossa valtava kamelilauma tallusteli tyytyväisenä. Kuvittelin ensin hallusinoivani, sillä sen verran minäkin maantiedosta tiedän, että Itä-Afrikassa ei ole luonnonvaraisia kameleita, mutta onnekseni muutkin alkoivat kovaan ääneen ihmetellä kohtaamamme ilmestystä. Selityksen tarjosi puskista ilmestyvä Maasai-joukkio. Ilmeisesti joku heistä on aikoinaan saanut vuosisadan neronleimauksen alkaa kasvattaa kameleita. Keskellä Serengetin luonnonpuistoa. Leijonien ja muiden petoeläinten keskellä. Ei ihmekään, että kissapedot muistuttivat ruoka-aikaan kotona olleita kotikissoja. En enää ihmettele, mistä Maasait ovat saaneet soturinmaineensa, sillä kai sitä jotain asetta pitää osata käyttää jos tieten tahtoen muuttaa asumaan paikkaan, jossa leijona on yhtä yleinen päivällisvieras kuin anoppi.

Loputtomien ajokilometrien jälkeen pääsimme vihdoin ulos puistosta, ja saatoimme pysähtyä pissatauolle. Olen joskus kuullut, että jos pidättelee liian kauan siihen voi kuolla, mutta jopa me kalkkikset tajusimme, että puistoalue ei ole paras paikka nousta ulos autosta merkkailemaan reviiriään. Kestimme urhoollisesti loppuun asti, mutta viime metrien häämöttäessä istui autossamme erittäin hiljaista porukkaa. Lukuun ottamatta moottoriturpa Herra G:tä, jonka afrikkageenit ilmeisesti tarkoittavat myös hitaampaa aineenvaihduntaa (vaikka tähän asti olen kuvitellut kuumuuden nopeuttavan sitä). Tämä helpotuksen hetki oli yksi elämäni absurdeimmista. Olimme Ainon kanssa vierekkäin puskapissalla, kirjaimellisesti keskellä ei mitään Afrikan erämaassa, ja muutaman metrin päässä meitä odotti viimeisen päälle hieno (joskin pölyinen) kulkuvälineemme autonkuljettajineen, ABBA:n Dancing Queen stereoista pauhaten. Koin hetkellisen ruumistairtautumisen, katselin itseäni ylhäältä käsin ja tajusin, että ABBA tosiaan sopii hetkeen kuin hetkeen.

Viimeinen pätkä Serengetin rajalta Mwanzaan sujui rauhaisissa merkeissä ja kirjauduttuamme hotelliin suuntaisimme jo aiemmin mainittuun kuvankauniiseen rantaravintolaan ihailemaan auringonlaskua. Loppuilta onkin sitten legendaa, ainakin minun ja Inkerin osalta. Nauttimamme ateria todella oli viimeinen ehtoollinen, jota seurasi kivuliaisuudeltaan ristiinnaulitsemista vastaava yö.

Päivä 5, Mwanza- Dodoma- Iringa, noin 1200 kilometriä

Seikkailumme viimeisen päivän aamuna sekä minä että Inkeri jatkoimme Jeesus-hetkien kokemista nousemalla kuolleista. Tosin sana ”kuolleistanoussut” meidän kohdallamme kuvaa lähinnä sitä, miltä näytimme. Edessämme oli koko reissun pisin ajo-osuus, joten voitte kuvitella, että kukaan meistä ei ollut erityisen innoissaan. Minä ja Inkeri siksi, että emme olleet varmoja siitä, pysyvätkö edes sisuskalumme siellä minne ne kuuluvat, Aino ja Herra G siksi, että ajatus kuudestasadasta ajokilometristä per pää ei vaikuttanut erityisen houkuttelevalta. Kerrottakoon, että Iringaan on olemassa myös noin 300 kilometriä lyhyempi reitti, mutta koska tietöiden edistyminen Tansaniassa ei itse asiassa tarkoita edistymistä, on tuo tie käyttökelvoton. Alkuperäinen ajatuksemme oli ajaa paluumatka kahdessa päivässä, mutta koska eräs nimeltämainitsematon henkilö unohti erään nimeltämainitsemattoman esineen erääseen nimeltämainitsemattomaan kaupunkiin, menetimme yhden päivän. Olosuhteiden pakottamana lähdimme siis ajamaan kotia kohti.

Viimeistä ajo-osuutta väritti kaksi episodia, jotka molemmat liittyivät poliiseihin. Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui Ainon ajovuorolla kohti Dodomaa liikennepoliisin pysäyttäessä meidät. Toisin kuin siskonsa Aino kyllä pysähtyi niin kuin pitikin, mutta siitä eteenpäin tilanne sai käänteen huonompaan. Ainon ja poliisin välillä käytiin seuraava keskustelu:
Poliisi: Missä ajokorttisi on?
Aino: Suomessa
Poliisi: Missä passisi on?
Aino: Takakontissa
En tiedä kumpi oli hämmentyneempi vuorovaikutuksesta, poliisi vai Aino, mutta tässä vaiheessa Herra G näki parhaaksi livauttaa poliisisedälle viisituhatta shillinkiä ja kehaista, että hänen isoisänsä omistaa sairaalan viereisessä kaupungissa. Mene ja tiedä oliko tulos lahjuksen vai isoisän vaikutusvallan ansiota, mutta poliisi tunki rahat nopeasti taskuunsa ja viittoi meidät jatkamaan matkaa. Olen varma, että Herra G kertoo tarinaa typeristä valkonaamaturisteista vielä lastenlastenlapsilleen hamaan loppuun saakka. Puolueettoman tarinankerronnan takia todettakoon silti, että 23-vuotiaaksi Ainolla on uskomattoman huono kuulo, joten kommunikointiongelmat ovat yleisiä. Myös Suomeksi. Se, mitä Aino kuuli poliisin kysyvän, on edelleen mysteeri meille kaikille.

Toinen, jopa edellistä jännittävämpi kohtaaminen sattui muutama sata kilometriä ennen Iringaa, reilusti puolen yön jälkeen. Poliisi pysäytti meidät (onneksi tällä kertaa ratin takana oli Herra G) ja kehotti meitä olemaan varovaisia, sillä tuolla tienpätkällä liikkuu paljon kaappareita, jotka aseella uhaten vievät uhreiltaan vähintään rahat, ja luultavasti vielä ihmisarvonkin. Poliisi kertoi nöyryytyksistä, joita kaapatut ihmiset ovat kokeneet. Bussilastillinen ihmisiä oli muun muassa pakotettu laulamaan riettaita lauluja, mutta pakko on sanoa, että siinä vaiheessa kun on kuunnellut Herra G:n moottoriturvan loputonta ja siinä vaiheessa unenpuutteesta täysin järjetöntä jauhantaa neljätoista tuntia putkeen, kärsien edelleen vatsataudista, alkaa pikku laulun luikauttaminen kaappareille tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin paljon puuta heinää. Lopulta Herra G:n luovuttaminen kaappareille alkoi tuntua parhaalta ratkaisulta.

Tarvetta siihen ei kuitenkaan tullut, vaikka Aino taisikin pidättää hengitystään koko loppumatkan. Noin kilometriä ennen Iringaa olin jo onneni kukkuloilla sillä luulin matkamme päättyvän. Nuolaisin kuitenkin huomattavasti ennen kuin tipahti, sillä samalla sekunnilla Herra G osui tien vieressä olevaan varoitustolppaan, niin että sivupeilimme peiliosa irtosi. Herra G:n väsyneissä aivoissa oli loistava idea kävellä edes takaisin tienpiennarta pilkkopimeässä kolmen aikaan aamulla etsimässä tippunutta peiliä. Ikään kuin siinä pimeydessä olisi voinut nähdä omaa kättään, saatikka sitten peiliä, joka kyseisissä olosuhteissa käsittääkseni heijastaa pelkkää mustaa. Hermoni alkoivat olla ratkeamispisteessä kun hän suostui viimein luovuttamaan ja ajoi ylös kotivuorellemme. Pälättäen edelleen kuin mielipuoli. En varmaan koskaan ole ollut yhtä kiitollinen hiljaisuudesta, kun päästessäni oman huoneeni siunattuun rauhaan.

Suuren seikkailun loppusaldona 4000 kilometriä viidessä päivässä ja juonenkäänteitä villieläimistä vaarallisiin kaappareihin. Jos olisin Indiana Jones, olisin kateellinen. Tosin sillä on hienompi hattu.

No niin. Hyvinhän se reissu sitten meni, aina siihen asti kunnes viimeisenä iltana ruokamyrkytys iski sekä minuun että Inkeriin. Ja kaikista paikoista vieläpä Victoria-järven rannalla olevassa uskomattoman kauniissa ravintolassa. Herkullinen pihviateria osoittautui ratkaisevaksi virheeksi. Säästän teidät kuvottavilta yksityiskohdilta, mutta sanottakoon että molemmilla on erittäin keveä olo yöllisten puhdistautumisriittien jäljiltä. Hyvä aika aloittaa afrikkakilojen karistaminen kun mikään ei joka tapauksessa pysy sisällä.

Valitettavasti en reissun päältä voinut päivitellä tapahtumia koska, no, en vaan voinut. Ja mitäpä tässä selittelemään, minä olen tämän blogin yksinvaltias, joten päivitän kun haluan. Ja kun nyt olen sillä tuulella, niin aloitetaanpas.

Päivä 1, Iringa- Moshi , noin 900 kilometriä

Torstai-aamuna meidän tosiaan piti tehdä vielä viimeinen pitstop Iringan verovirastoon selvittämään Herra G:n ja Inkerin ajokorttiasioita. Viivästystä aiheutti se, että verokarhu halusi väen vängällä antaa Inkerille harjoitteluajokortin eikä suostunut ymmärtämään, että jos on saanut ajokortin Suomessa yli kymmenen vuotta sitten, luultavasti osaa ajaa myös Tansaniassa. Lopulta setä uskoi, että Inkeri ihan oikeasti osaa ajaa, ja antoi aikuisten ajokortin. Samalla meille selvisi että minun ja Ainon ajokortit eivät sitten olleetkaan oikeat ajokortit, vaan juuri tuollaiset harjoittelukortit. Mikä sinänsä on ihan ookoo, jos emme olisi olleet lähdössä viiden päivän automatkalle. Harjoitteluluvilla kun ei saa ajaa kuin siinä kaupungissa, jossa ne on myönnetty, joten viiden päivän Tansanian läpiajon sijaan matkastamme oli lähellä tulla viiden päivän Tour de Iringa. Vaikka Iringassakin on paljon nähtävää, kylmälaukullinen herkkuvoileipiä, jotka olin valmistanut omin pikkukätösin, vaativat meitä lähtemään pidemmälle. Eväsleipien kirjoittamaton universaali sääntöhän on, että ne täytyy syödä vähintään kahden tunnin ajomatkan päässä lähtöpaikasta, joten päätimme luottaa siihen, että liikennepoliisit katsoisivat valkonaamojen pikkurikkeitä sormiensa välistä.

Hauska pikku yksityiskohta ajokorttiepisodissa on se, että Inkeri sai samalla uuden nimen. Olette varmaan kuulleet urbaanin legendan siitä, että ulkomaalainen virkamies kuvittelee suomalaisessa ajokortissa lukevan tekstin “ajokortti –/körkort” tarkoittavan asianomaisen nimeä? No, enää se ei ole pelkkä legenda. Yritimme selittää, että ”ajokortti” tarkoittaa ajokorttia, ja ”Inkeri” on nimi, mutta setä ei ottanut kuuleviin korviinsa. Tällä hetkellä vieressäni istuu siis neiti Ajokortti Körkort.

Pääsimme lopulta matkaan toiveikkain ja iloisin mielin, herkkueväät ja kaikki muu tarpeellinen pinseteistä korkkareihin pakattuna. Ylimääräinen painolasti kuten passi ja nettipankin tunnukset oli tietenkin järkevinta jättää kotiin. Ensimmäisen päivän lievästi kunnianhimoinen matkasuunnitelma oli ajaa Moshiin, joka sijaitsee aivan Kilimanjaron juurella. Herra G:n vakuuttelut siitä, että ehtisimme nähdä Kilimanjaron auringonlaskun aikaan, alkoivat vaikuttaa yhä katteettomammilta, kun pimeän tullen olimme edelleen noin 400 kilometrin päässä määränpäästämme. Perille pääsimme puolenyön aikaan, kiukkuisina, nälkäisinä ja (olut)janoisina, silla uskokaa tai älkää, pelkät eväsleivät eivät riitä pitämään nälkää poissa 15 tuntia, ja jostain syystä emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä että pitäisikö matkalla pysähtyä syömään. Hotelli, jonka Moshista löysimme, on jälleen erinomainen esimerkki tansanialaisen ajattelun kummallisuuksista. Hotellin mainoksessa kerrottiin kaikkien huoneiden olevan ilmastoituja ja osan huoneista antavan Kilimanjarolle pain. Halusimme tietysti ylimmän kerroksen huoneet näkymällä vuorten perintöprinssille, ja ne kyllä saimmekin. Ihastelimme ikkunasta näkyvää pimeyttä, jonka syvyyksissä arvelimme Kilimanjaron odottavan aamua, joten kesti hetken ennen kuin tajusimme huoneiden lämpötilan lähentelevän nesteen kiehumispistettä. Kuvittelimme ensin olevamme joko täysin sekaisin nälästä tai ihastelevamme tansanialaisen insinöörityön uskomatonta nerokkuutta, näkymätöntä ilmastointilaitetta, mutta lopulta meidän oli pakko uskoa, että huoneissamme ei vain yksinkertaisesti ollut kylmälaitteita. Henkilökunnan vastaus selitti kaiken. Sillä puolella, mistä ei näe Kilimanjarolle, on ilmastointi. Näköalahuoneissa ei. Loogista, eikö totta? ”Hei, tulkaa hotelliimme nauttimaan joko ilmastoinnista tai näkymästä Kilimanjarolle. Molempia ette saa!” Mahtava markkinointikikka. Tyydyimme kuitenkin kohtaloomme, sillä näkymä auringonnousussa paistattelevalle Kilimanjarolle voitti yöllisten hikilitrojen uhkakuvan.

Huonedraamasta selvittyämme piti vielä selättää nälkä. Aloin jo olla samassa tilassa, kuin ne kuuluisat nälkään nääntyvät lapset Afrikassa, sillä aloin suunnitella kenet joukostamme voisi syödä ensimmäisenä. Pääsin jo pelottavan pitkälle kokkaussuunnitelmissani, sillä Moshista ei puolenyön jälkeen löydy edes leivänkannikkaa. Ilmeisesti muut tajusivat hullunkiillon silmissäni ja pelkäsivät että heräisivät aamulla kaivaten muutamia ruumiinosia, koska he ehdottivat nälänpoisto-operaatiota alkoholin avulla. Kävimme kaupungin ainoassa auki olevassa klubissa – karibia/merirosvoteemaisessa baarissa, kaiken huipuksi –juomassa parit oluset ja niiden voimin ryhmä rämämme selvisi aamuun asti. Vaikka näinkin unia herkullisista AinoInkeriHerraG- kerrosvoileivistä.

Ensimmäisestä päivästä kerrottakoon vielä sen verran, että päivän suurin draaman hetki koitti Mikumin kansallispuiston läpi ajettaessa. Herra G:n (ja hieman muidenkin mielestä) Ainon ajotyyli villieläinten asuttamalla alueella ei ollut paras mahdollinen. Lohdutukseksi Aino kertoi tarinan siitä, kuinka oli ajanut Jäämeren rannalla pilkkopimeässä mutkaista vuoristotietä satasen tuntivauhtia. Vaihdoimme kuljettaa melko nopeasti. Pakko kuitenkin totuuden nimessä myöntää, että myös oma ajotyylini sai kommentteja liikennenatsi Herra G:ltä, vaikka ajoinkin ainakin omasta mielestäni erinomaisesti. Tässä maassa on täysin mahdoton ymmärtää liikennesääntöjen kaikkia pikku vivahteita, sillä autot viestittävät toisilleen miljoonin eri signaalein onko turvallista ohittaa, onko edessä poliiseja ja ihan vaan vilkuttelevat valojaan sanoakseen moikka. Ihmiselle, joka on kasvanut paikassa, jossa tuurilla törmää yhteen autoon päivässä ja jossa on suorastaan hyvien tapojen vastaista ottaa minkäänlaista kontaktia kanssamatkustajiin, on ahdistavaa kun kaikki vilkuttelevat, välkyttelevät ja tööttäilevät sen kun jaksavat. Joku roti. Ja natseista puheen ollen, sanoisin, että on jokseenkin eriskummallista nähdä Tansanian maaseudulla ajaessa suuren suuri sairaala nimeltään ”Mengele Hospital”. Jos olisin paikallinen, tai oikeastaan kuka tahansa muukaan, miettisin kahdesti ennen kuin veisin ketään kyseiseen sairaalaan hoitoon. Vaikka toisten koulukuntien mukaan Mengele olikin vain hieno tiedemies ja tutkija.

Päivä 2, Moshi-Arusha 140 kilometriä

Päivä kaksi oli luultavasti reissumme rauhallisin. Parin olusen voimin selvisimme aamuun asti, ja avatessamme verhot yölliset kuumat aallot palkittiin satakertaisesti. Kilimanjaro todella on maineensa arvoinen, ja saatoin tyytyväisenä ruksata yhden kohdan ”tee-ennen-kuin-kuolet-listaltani”. Suosittelen Kilimanjaron näkemistä nyt, kun nuo kuuluisat lumipeitteet vielä ovat olemassa. Herra G:n mukaan me kehittyneissä maissa teemme erinomaista työtä niiden tuhoamisessa. Myöhemmin päivällä listalta katosi vielä toinen kohta, jonka itse asiassa en edes tiennyt olevan sillä, mutta sanoisin että uiminen vesiputouksessa Kilimanjarolla sopii erinomaisesti tuohon kategoriaan. Hyvänä turistioppaana Herra G katsoi tyytyväisenä vieressä ja vahti tavaroitamme kun pulikoimme valkoiset sääret kristallinkirkkaassa vedessä loistaen. Lilluttelun jälkeen suuntasimme märkinä mutta onnellisina kohti Arushaa, tällä kertaa kuskina toimi Inkeri, ja hänkin sai oman osansa Herra G:n kanaemomaisesta motkotuksesta. Toisaalta ehkä ihan aiheestakin, sillä kun liikennepoliisi yritti pysäyttää meitä, Inkeri ajatteli heidän vain vilkuttavan ”hyvää matkaa”, ja ajoi tyynesti ohi hymyillen ja vilkuttaen takaisin. Pohdimme edelleen, joskohan paikallisten poliisien keskuudessa liikkuu etsintäkuulutus kolmesta valkoisesta naisesta, jotka ovat kidnapanneet paikallisen.

Pääsimme turvallisesti Arushaan, päätimme edellisen päivän paaston miljoonan kalorin kana-vuohi-ranskalaisaterialla ja menimme hetkeksi hotelliin mahojemme viereen makaamaan. Inkerin poliisipakoilun lisäksi tämä aiheutti eniten ongelmia, sillä jälleen kerran tansanialainen ajattelumalli iski meidät ällikällä. Hotelleissa on kahdet eri hinnat vanhaan kunnon Apartheid-tyyliin, joskin tällä kertaa ne suosivat paikallisia. Herra G:lle huone maksoi 20 euroa ja meille 40. Olimme oikeutetun närkästyksen kourissa jo kävelemässä ulos, kun Herra G siunatuilla puhujanlahjoillaan sai omistajan antamaan meille alennusta. Luultavasti sanomalla, että ihmisiä nekin ovat, eivätkä edes erityisen rikkaita, vaikka näyttävätkin käveleviltä lompakoilta. Illan päätteeksi kävimme vielä hieman tanssailemassa, sillä pitihän Inkerille opettaa paikallinen tanssityyli, ja palasimme hotellille keräämään voimia seuraavan päivän koettelemusta varten. Tarkoituksemme oli ajaa Arushasta Mwanzaan reittiä, joka kulki Serengetin ja Ngorongoron kansallispuistojen läpi. Olimme tuudittautuneet petolliseen hyvänolon tunteeseen, joten seuraavan päivä ongelmineen iski kuin halko takaraivoon. Mutta siitä jatkan Suuren Matkakertomuksen seuraavassa osassa.

Nyt, armaat ystäväni, on tullut aika aloittaa Paulan ja Ainon Suuren Afrikan Valloituksen osa kaksi. Haluan levittää savolaisuuden ilosanomaa ja kenties vallata hieman maata, joten huomisaamuna 0900 aloitamme roadtripin kohti Tansanian pohjoisosaa. Viime viikon aikana on tapahtunut suuria mullistuksia, kuten se, että lähdimme evakkoon alkuperäisestä majapaikastamme supersympaattisen suomalaisen 50+-pariskunnan Jaakon ja Ritvan luksuslukaaliin. Syitä tähän on monia, ja palaan asiaan jos ja kun saavumme takaisin Suurelta Ekspansioretkeltämme. Jos muistatte, ajatus roadtripistä syntyi jo aivan Afrikka-oleskelumme alkuaikoina, ja nyt meillä vihdoin on keinot toteuttaa se. Mutta kuten arvata saattaa, matka tähän valmiustilaan on ollut pitkä, kivikkoinen ja täynnä hidaste-esteitä, joita jostain kumman syystä tässä maassa ihan konkreettisestikin on teillä joka kolmas metri. Siitä on ehkä kiittäminen, tai syyttäminen, pikemminkin tanskalaisia tienrakentajia kuin paikallista tiehallintoa. Hidastepomput eivät nimittäin ole nannaa takamukselle autoissa, joista iskarit ovat levinneet jo vuosia ennen Kristusta.

Ajatus roadtripin toteuttamisesta vahvistui noin kuukausi sitten, mukaan pyysimme vanhan tutun, paikallisen kaverimme Herra G:n ja koska Ainon sisko oli tulossa vierailemaan (nimim. katkera siitä, että Aino saa kaksi vierasta Suomesta ja minä en yhtään!) päätimme ajoittaa reissun tuohon ajankohtaan. Pistimme kätyrimme Herra G:n ottamaan selvää vuokra-autovaihtoehdoista, joita ihme kyllä täältäkin löytyy, ja viikkojen odottelun jälkeen (Herra G on kroonisesti Afrikka-ajassa kaikilla elämän osa-alueilla) hän löysi meille auton. Oikein toimivan sellaisen vieläpä. Pakko tunnustaa että kyllä tuunauskulttuurissa kasvaneen tytön sydäntä lämmittää muun muassa se, että takapenkillä on DVD-soitin ja screenit ja kauko-ohjain, joten ei edes tarvitse kurkotella ja rasittaa sormiaan nappien painelemisella. Sen sijaan, että katselisin maisemia, aionkin altistaa itseäni television passivoiville voimille. Kuka nyt muutenkaan haluaisi nähdä Kilimanjaroa?

Kun autonhankinta oli hoidettu, edessä oli vain se pieni byrokraattinen yksityiskohta, että meillä ei ole tansanialaisia ajokortteja. Herra G oli sitä mieltä, että homma on helppo hoitaa, tarvittaisiin vain pikavisiitti ensin poliisille ja sitten Tansanian valtion verovirastoon, ja saisimme läpyskät käteemme. Mietitte varmaan, että miksi juuri verovirasto. Niin mietimme mekin. Edelleen.

Eräänä kauniina aamuna viime viikolla marssimme kuitenkin poliisiasemalle, jossa aikamme sompailtuamme löysimme henkilön, joka tajusi jotain puheestamme ja ohjasi meidät eteenpäin seuraavaan toimistoon. Toimiston ovessa luki kylläkin ”ajoneuvotarkastukset”, mutta sisältä löytyi suhteellisen sujuvaa englantia puhuva poliisisetä, joka kertoi, että hän antaa luvan vain yli vuoden ajokortteihin, ja jos haluamme lyhytaikaisemman ajoluvan, meidän tulee mennä suoraan verovirastoon. Vaikka Iringa on suhteellisen pieni kaupunki, meillä ei ollut hajuakaan siitä, minne suunnistaa, joten turvauduimme jälleen apupoikamme Herra G:n hyviksihavaittuihin neuvoihin. Löysimmekin virastotalon, jonka pihassa oli elefantin kokoinen kyltti, jossa luki selkeällä englanninkielellä ”verovirasto”. Astelimme sisään ja yritimme selvittää asiaamme vastaanottovirkailijalle, joka epätoivossaan ohjasi meidät seuraavalle ihmiselle, ja hän taas seuraavalle ja niin edelleen, kunnes löysimme itsemme hassun näköisen, lyhyen vanhemman herran toimistosta, joka ilmoitti, että emme itse asiassa olleet verovirastossa vaan aivan jossain muualla. Kyltti pihalla oli kuulemma vain mainos.

Herrasmies kuitenkin tunnisti neitoset hädässä ja lähti saattamaan meitä oikeaan verovirastoon, joka oli kuin olikin vain viidensadan metrin päässä. Olen silti sitä mieltä, että tuon kyltin sijoitteluun on käytetty samaa mainostoimistoa, joka on suunnitellut Scandinavian Expressin mainoslauseen ja AIDS–kyltin kampuksella. Veroviraston byrokraattisetä syynäsi suomalaisia ajokorttejamme niin kauan, että aloin epäillä hänen tarvitsevan lahjuksia, jotta homma hoituisi jouhevasti. Lopulta hän päätti, varmistettuaan meiltä useita kertoja, että kyseessä tosiaan oli ajokortti eikä henkilökortti, että olimme oikeasti Aino ja Paula, ja kirjoitti meille useita lippulappusia, joiden merkitystä emme tienneet. Hän käski meidän maksaa, mennä lääkäriin tarkistuttamaan silmämme, hakea leima poliisilaitokselta, ottaa valokopiot kaikista sadastatuhannesta paperilapusta ja palata takaisin verovirastoon. Tässä vaiheessa minä aloin jo turhautua, mutta onneksemme Musta Ritarimme ylisuuressa liituraitapuvussaan tarjoutui saattamaan meidät sairaalaan näkötarkastukseen. Mikä osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä jos kuvittelette jonojen suomalaisissa valtion terveydenhuoltopalveluissa olevan raivostuttavan pitkiä, ette ole nähneet mitään. Tässä maassa sopuisasti jonottamista ei tunneta vaan nopeat syövät hitaat –periaate jyllää. Kahdestaan olisimme jääneet vellovan sairaslauman tallomaksi, mutta ritarimme navigoi sujuvasti jonojen ohi tutun silmälääkärin luokse. Tuona hetkenä enemmän kuin koskaan ennen koin olevani valkoinen riistäjäkolonialisti, ja päätellen katseista, joita meihin luotiin, myös paikalliset ajattelivat niin. Mutta eivät sanoneet sanakaan, ilmeisesti herranpelko teki tehtävänsä. Ja herralla tarkoitan pukuherraa, joka meitä saattoi.

Itse silmätarkastukseen meni noin kolmekymmentä sekuntia. Sen sijaan että toimenpiteeseen olisi liittynyt esimerkiksi lääketieteellisiä välineitä, lääkäri esitti vain yhden kysymyksen: ”minkä ikäisiä olette?”. Yleensä loukkaantuisin moisesta kysymyksestä, mutta nyt päätin vastata nöyrästi, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoimme sairaalan käytävällä käsissämme laput, joissa todettiin meidän olevan täysin ajokykyisiä. Ajattelin, että jos joskus tarvitsen silmälääkärin kelpoisuustodistusta Suomessa, yritän tarjota kyseenomaista lappua. Tässä vaiheessa ritarimme päätti hylätä meidät, ilmeisesti mennäkseen takaisin töihin, mutta olimmekin vakuuttuneita kyvyistämme pärjätä poliisiasemalla, sillä olimmehan vierailleet siellä ennenkin. Kävelimme siis uudestaan samaan ajoneuvotarkastuksien toimistoon, jossa sama mies tuijotti meitä kasvoillaan ilme, jonka saattoi tulkita lähinnä tarkoittavan ”mitä hittoa te taas täällä teette”. Tuo lause olikin hänen keskustelunavauksensa. Ilmeisesti hän piti meitä hieman jälkeenjääneinä, ja siltä varmaan näytimmekin seisoessamme ovensuussa mieletön kasa paperilappusia kädessä. Lopulta puhuttuaan erittäin hitaasti, hän sai meidät ymmärtämään, että lappuset, jotka saimme verovirastosta ensimmäisellä käynnillä, itse asiassa olivat väliaikaiset ajolupamme. Luultavasti veroviraston mies vain nautti saadessaan kerrankin olla se, joka pompottelee pahaa-aavistamattomia vierasmaalaisia. Melko varmasti hän naureskelee tälläkin hetkellä partaansa ajatellessaan kahta mzungua jonottamassa valtion sairaalaan spitaalisten ja luoja ties minkä muiden joukossa. Pikkubyrokraattien julmia kidutusmenetelmiä ei siis pääse pakoon edes mantereella, jossa osa valtion virastoista toimii edelleen oravannahkakaupalla.

Saimme kuin saimmekin ajokorttimme lopulta, tai ainakin toivon että ne oikeasti ovat ajokortit, sillä en halua edes ajatella mitä liikennepoliisi keksisi päämme menoksi, jos saisi meidät kiinni kortitta ajamisesta. Täytynee myös pakata ajoluvat vesitiiviisiin pusseihin, sillä ne eivät tietenkään ole muovisia, vaan pienen pienet paperilippuset, joihin on rustattu mustekynällä sana ”ajolupa”. Näin sadekaudella vesivahingot ovat erittäin mahdollisia, luultavasti hieno vuokra-autommekin vuotaa jostain kohtaa. Olemme siis periaatteessa täysin valmiit lähtemään reissuun, jos ei lasketa sitä, että Herra G ilmoitti meille eilen, että hänellä ei ole ajokorttia. Ei ole koskaan ollutkaan, eikä hän ole käynyt autokoulua. Tämä tietenkään ei tarkoita sitä, etteikö hän ajelisi autolla joka päivä. Poliisi ei vain pysäytä häntä, sillä kulkupelinä on Herra G:n pohattaisän Lexus, eikä poliisi halua hankaluuksiin kyseisen herran kanssa. En teistä tiedä, mutta mielestäni tässä haiskahtaa korruptio.

Ainon siskolla Inkerilläkään ei vielä ole paikallista ajokorttia, joten tällä hetkellä ainoat kaksi ihmistä, jotka potentiaalisesti voivat ajaa, olemme minä ja Aino. En ole ihan varma, miten hyvä juttu se on, ottaen huomioon että kumpikaan ei ole koskaan ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä, ja automaattivaihteistakaan ei ole suuremmin kokemusta. Oman jännityselementtinsä hommaan tuo myös se, että allekirjoittaneen suunnistustaito ei riitä selviytymään Tampereen juna-asemalla (joka oikeasti on käsittämätön labyrintti), ja Aino totesi omista kartanlukijankyvyistään että ”mä olen kyllä hyvä suunnistamaan, mutta jostain syystä kukaan muu ei ole samaa mieltä”. Eikä meillä itse asiassa ole karttaakaan. Suunnitelmana siis on rynnätä verovirastoon huomenna ennen starttia ja hankkia ajokortit Herra G:lle ja Inkerille. En tosin ajatellut pidättää hengitystäni odottaessani tuon yrityksen päättymistä.

Kävi miten kävi, matkaan lähdetään huomenna ja arvioitu paluupäivä on maanantaina, mutta luonnollisesti senkään varaan ei kannata laskea. Päivittelen matkan edistymistä niin sanotusti reaaliaikaisena, sillä meillä periaatteessa pitäisi olla toimiva tietokone ja mokkulanetti. Odotukset reissun suhteen ovat korkealla, sekä hyvässä että pahassa, ja vaikka en olekaan ollut suoranaisesti Onnettaren suosiossa tällä mantereella, tällä kertaa selustani on ainakin sairastumisen varalta turvattu. Herra G:n sanoin: ”Onneksi isoisälläni on sairaala Dodomassa, sillä sinä tulet kuitenkin tarvitsemaan sitä”.

Terveiset sähkökatkojen ja huonojen nettiyhteyksien luvatusta maasta. Mystinen tautini selvisi viimein. Huimaus, päänsärky ja kuume eivät johtuneet mistään ilmiselvästä syystä, kuten malariasta tai korkeasta verenpaineesta, vaan kaikista maailman taudeista oireiluni syynä oli virtsatientulehdus. Virtsatientulehdus. Afrikassa. Näin ainakin lääkärisetä diagnosoi, mutta en ole aivan varma luotanko hänen lääketieteellisiin kykyihin tarpeeksi uskoakseni diagnoosia. En ole nimittäin ennen kuullut, että virtsatientulehduksen pahin oire olisi huimaus. Sain kuitenkin taas uuden kasan antibiootteja, jotka kilttinä potilaana napsin ohjeen mukaan, ja tällä kertaa ne jopa toimivat. Oli tulehdus mikä tahansa, nyt se on parantunut, eikä minua ehkä sittenkään tarvitse kuljettaa kotiin lyijyarkussa.

Olen lupaillut kirjoittaa perimmäisestä syystä, joka korkeamman voiman johdatuksen lisäksi toi minut tänne Tansaniaan. No, nyt on juuri sopiva aika siihen, sillä istun tällä hetkellä Iringan yliopiston tilapäisradiostudiossa ja vieressäni Ääniguru Jukka Laaksonen juottaa johtoja yhteen.

Eräs opettajani Suomessa totesi minulle kerran, että ”informaatio on siitä jännä juttu, että se ei aina kulje”. Sanonnan paikkansapitävyys aikaansaa pahanlaatuisia raivokohtauksia Suomessakin, mutta täällä tavasta, jolla kaikki tieto imeytyy mustaan aukkoon, on tehty suorastaan taiteenmuoto. Tulimme Ainon kanssa Tansaniaan tarkoituksenamme opettaa Iringan yliopiston toisen vuoden journalismin opiskelijoille radiotekniikkaa ja -teoriaa. Samalla tarkoituksemme oli itse opiskella muutama kurssi. Saavuimme Iringaan kauhealla kiireellä kuvitellen, että olemme myöhässä yliopiston aloituksesta. Emmepäs olleetkaan, vaan saimme kuulla, että olimme kiirehtineet aivan turhaan, sillä Tansanian hallituksen päätöksen mukaan yliopistojen aloitusta oli siirretty kolmella viikolla. Kukaan ei tietenkään ollut muistanut kertoa asiasta meille. Edes journalismin laitoksen johtajalle, joka oli meitä vastassa, ei ollut juolahtanut mieleenkään, että olisimme ehkä arvostaneet kyseistä informaatiota.

On suorastaan hämmentävää kuinka informaatioteknologiaa opettavat ja opiskelevat ihmiset ovat täysin kykenemättömiä siirtämään tietoa toiselta ihmiseltä toiselle. Siitä asti kun koulu viimein alkoi, olemme saaneet juosta pää kolmantena jalkana ympäriämpäri kampusta koska mikään virallisessa lukujärjestyksessä ei pidä paikkaansa. Luokallamme on virallinen edustaja, jonka pitäisi ilmoittaa kaikille muutoksista aikatauluissa, mutta vaikka olemme koulun ainoat valkoihoiset opiskelijat, on hänen täysin mahdoton muistaa olemassa oloamme, joten tieto muutoksista ei koskaan kulkeudu meille asti. Olemme siis reissanneet noin kolmesataamiljoonaa kertaa yliopistolle vain saadaksemme tietää, että tunti on peruttu tai että se oli siirretty aikaisemmaksi. Luokkamme edustaja katsoo meitä pahoittelevilla koiranpentusilmillään joka kerta, kun unohtaa kertoa meille muutoksista, mutta silti jatkaa valitsemallaan tiellä. Tuolle sympaattiselle pikku otukselle on mahdoton olla vihainen, koska hänelle huutaminen tuntuisi samalta kuin tikkarin varastaminen lapselta. Selviämme siis tunneille tuurilla muutaman kerran viikossa, joten ainakaan opiskelut itsessään eivät ole kovin stressaavia. Aivohalvaus aiheutuu luultavammin turhautumisesta.

Itse opetuksen taso on periaatteessa yllättävän hyvää, mitä nyt jätimme Mass media and national development -kurssin kesken, koska opettaja oli vakuuttunut siitä että olemme valkoisia kolonialistisikoja, jotka ovat vastuussa kaikista Afrikan mantereen ongelmista, ja pilkkasi meitä 150 turisminopiskelijan edessä. Ei auttanut selitellä että suomalaiset ovat olleet orjakansaa vuosituhansia ja että ruotsalaiset ja venäläiset ovat alistaneet meitä sen minkä ehtivät. Hänen mielestään on juuri meidän, minun ja Ainon, syy että lapset kuolevat nälkään ja AID:s leviää. Sub-Staharan geopolitcs -kurssilla taasen yksi suosituimmista opetusmetodeista on ryhmätehtävien antaminen, mikä ainakin minun korvaani kuulostaa lievästi ala-astetouhulta. Yllättävintä koko hommassa on kuitenkin se, että ihmiset, jotka ovat onnistuneet pääsemään sisään yliopistoon, jossa on (oletettavasti) vaikeat pääsykokeet, ovat täysin kyvyttömiä organisoimaan yksinkertaisia ryhmätehtäviä. Sen sijaan, että kaikki etsisivät tietoa yksitellen omalla ajallaan, heidän mielestään on kaikkien istuttava saman koneen ääressä etsimässä tietoa yhdessä. Minun kärsivällisyyteni, vaikkakin Afrikassa koulittu, ei vielä kestä moista prosessia, sillä koneet toimivat suunnilleen samalla nopeudella kuin halvaantunut kilpikonna. Sen lisäksi, että tietoa etsitään yhdessä, myös itse kirjallinen työ kirjoitetaan koko porukalla. Tähän aikaa saa tuhraantumaan useita tunteja, koska myöskään kymmensormijärjestelmä ei ole löytänyt tietään pimeälle mantereelle, vaan käytössä on perinteinen mummotyyli; yhdellä sormella näppäillään kaikki kirjaimet. Varsinainen tragikomedia alkaa kuitenkin vasta kun on aika esittää valmis työ. Journalisminopiskelijat eivät ilmeisestikään saa minkäänlaista esiintymiskoulutusta, sillä heti käveltyään luokan eteen alkaa hillitön tärinä ja vapina ja puhekyvyttömyys. Olen istuskellut noin kuudella tunnilla kaivellen kynsienalusia, sillä en yksinkertaisesti saa mitään tolkkua ihmisten puheesta. Tosin en voi väittää, että kaivosteollisuus Tansaniassa herättäisi minussa muutenkaan suuria intohimoja.

Poikkeuksen opetuksen tasoon tuo niin sanottu radiojournalismin opettajamme. Noin viikkoa ennen koulun varsinaista aloitusta tapasimme professorin, joka on vastuussa radiojournalismin opetuksesta ja kaikesta radiotyöhön liittyvästä. Oletimme tapaavamme kivenkovan ammattilaisen, jonka kanssa voisimme suunnitella kurssin sisällön ja miettiä, mistä meidän kannattaisi luennoida. Olimme lievästi sanottuna yllättyneitä kun kävi ilmi, että kyseinen professori ei ole koskaan edes käynyt radiostudiossa. Siis radiojournalismin opettaja ei ole ikinä elämässään nähnytkään mikkiä, mikseriä tai varmaan edes tietokonetta. Kysyimme häneltä, miten hän sitten on opiskellut radiojournalismia, ja iloinen vastaus kuului ”teoriassa tietenkin”. Teoriassa! Tämän lisäksi saimme tietää, että professori ei oikeasti olekaan professori, vaan opetuksenohjaaja, eikä ole koskaan työskennellyt media-alalla. Tämä siis tarkoittaa sitä, että tulevia media-alan ammattilaisia opettaa radiotyöhön ihminen, joka tietää asiasta suunnilleen saman verran kuin suomalainen kolmasluokkalainen.

Kun ensimmäistä kertaa tapasin kyseisen ”professorin” olin varma, että hän vitsailee kokemuksen puutteestaan. Jouduin kuitenkin muuttamaan mielipidettäni kun samana päivänä menimme Ainon kanssa tarkastamaan yliopiston radiostudion ja Mr. Ordination liittyi seuraamme. Ja kyllä, se on hänen nimensä. Täällä annetaan lapsille nimiä kuten Goodness, Witness, Babilove ja henkilökohtainen suosikkini Fairy. Joka siis on miehen nimi. Sanonta ”kuin lihava lapsi karkkikaupassa” istui tuohon tilanteeseen kuin nyrkki silmään. Mr. Ordination oli tikahtua intoonsa kaiken mahtavan radioteknologian edessä, eikä malttanut olla räpläämättä kaikkia mahdollisia namiskoita ja nappuloita. Yliopiston studio on täysin analoginen, ja olisimme halunneet Ainon kanssa rauhassa tutustua laitteisiin, mutta yli-innokkaan professorin huohottaessa niskaan se oli hieman hankalaa. Samainen herra Ordination myös kainosti ehdotti meille, että koska koululla ei ole toimivaa televisiokalustoa (jos 60-luvulta peräisin olevaa jenkkien hylkäämää satakiloista romua ei lasketa) meidän pitäisi hankkia Suomesta uusi kalusto heille. Emme saaneet häntä tajuamaan, että meillä opiskelijoina ei ihan sellaiseen ole mahdollisuuksia, sillä Kela ei käsittääkseni tue moisia hankintoja.

Lienee siis ilmiselvää, että erinäisistä syistä johtuen kyseisen herrasmiehen luennot ovat silkkaa kidutusta, ja istun siellä lähinnä kirkuen pääni sisällä. En vieläkään pysty uskomaan todeksi, että yliopistossa opettaa professorin tittelillä aivan tavallinen kadulta repäisty tallaaja.

Kursseilla istumisesta vielä selviää jotenkuten, mutta oleskelumme opetusosa on osoittautunut juuri siksi mahdottomaksi suonkuivatustehtäväksi, josta kansallissankarimme Jussikaan ei selviytyisi. Opiskelijat istuvat kyllä kiltisti luennoillamme, mutta kun yritämme antaa heille tehtäviä, loppuu ymmärrys siihen. Joko he rehellisesti eivät käsitä yksinkertaisia haastatteluohjeitamme, tai kuten olen vakuuttunut, päättävät olla ymmärtämättä niitä. Kun sitten deadline-päivänä ilmoitamme, että jos tehtäviä ei ala näkyä, on kurssi hylätty, he katsovat meitä jälleen kerran kosteilla, tyhjillä silmillään ja näyttävät kovin pelästyneiltä, emmekä taaskaan voi olla heille vihaisia. Olemme tällä viikolla istuneet studiossa noin kymmenen tuntia päivässä yrittäen opettaa editointia ja nauhureiden käyttöä, mikä on johtanut enimmäkseen siihen, että olen valmis repimään irti viimeisetkin malarialääkkeiden vähentämistä hiuksistani. Asiat, jotka meistä tuntuvat itsestään selviltä, ja jotka länsimaisen teknologian keskellä kasvaneelle ovat täysin opittavissa, ovat heille silkkaa hepreaa. Ei auta vaikka piirtäisi kuvan. Uskokaa pois, senkin olen tehnyt. Luonnollisesti joukkoon mahtuu myös niitä, jotka tajuavat opetuksemme suhteellisen helposti, ja olenkin puhjeta ilonkyyneliin kun moinen helmi sikojen joukossa löytyy. Tällä viikolla pistimme kovan kovaa vasten, omaksuimme dominamoodin ja sanoimme opiskelijoille, että kun me käskemme, te hyppäätte. Näköjään valkoisilla kapitalistisiolla on sittenkin sananvaltaa, sillä siitä eteenpäin tehtävät ovat palautuneet ajoissa.

Opetuksen ohella yritämme parhaamme mukaan pitää studiota käyttökunnossa, mitä hankaloittaa se, että aina kun silmä välttää, joku käy räpläämässä laitteita tai ”lainaamassa” niitä. Periaatteena, että kaikki mikä irti lähtee se otetaan. Seurauksena mikään ei toimi niin kuin pitäisi, nauhurit ja jopa ladattavat patterit ovat kateissa. Laturit kyllä ovat tallessa, mutta patterit puuttuvat. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko pelkistä ladattavista pattereista ilman sitä olennaisinta osaa saa mustilla markkinoilla. Studion kunnossapitoa helpottaa nyt se, että onneksemme ääniguru Jukka saapui sankarinviitta liehuen paikalle ja pisti laitteet kertaheitolla kuntoon. Tosin hänkin saapui maahan tietämättä, että seuraavana päivänä studio laitettaisiin remonttiin, ja alkuperäisten korjaustoimenpiteiden sijaan hän joutuisi muuttomieheksi. Lisäksi Jukka on yrittänyt saada koulua rahoittamaan studion korjauksiin tarvittavia välineitä, kuten sähköjohtoa ja lisäpattereita, mutta ilmeisesti se ylittää vuosibudjetin, sillä tiedekunnan penninpyörittäjät vain juoksuttavat edes takaisin ihmiseltä toiselle, eikä kenelläkään olevinaan ole valtuuksia tehdä päätöstä kolmen euron teippirullan suhteen. Olen täysin äimistynyt siitä, että tuossa yliopistossa ikinä saadaan mitään tehtyä. Tässä maassa todella olisi tilausta Jari Sarasvuon ”Tehokas organisointi” -luennoille.

Saa nähdä miten viimeiset viikot sujuvat. Veikkaan totaalista hermoromahdusta ja raivokilareita, sillä rehellisesti sanoen välillä tekisi mieli laittaa piiska viuhumaan jotta jotakin alkaisi tapahtua. Jos Pavloviin on uskominen, se saattaisi jopa toimia. Nyt on kuitenkin aika lähteä viettämään rentouttavaa viikonloppua kaukana koulumaailmasta, mutta tässä teille lopuksi vielä eräs yksityiskohta, joka hämmentää minua kampuksella joka päivä.

Ensinnäkin, MIKSI he ovat valinneet juuri tuon jantterin tähän mainokseen? Imagokonsultilla on mennyt lievästi vikaan malleja valittaessa. Syy itse mainokseen on se, että malaria ei ole ainoa uhkakuva täällä, sillä Iringassa kahdellakymmenellä prosentilla paikallisista on HIV-tartunta. Kuulemma siksi, että tämä on yliopistokaupunki, ja nuoret harrastavat paljon irtosuhteita. Tässä toinen ihmetyksen aihe. Eurooppalaisella mentaliteetilla on hieman vaikea käsittää, kuinka ihmiset, jotka ovat kylliksi älykkäitä opiskelemaan lakitieteitä, eivät kykene tajuamaan että jos paneskelee ympäriinsä on enemmän kuin mahdollista saada tartunta. Eräs opiskelijoistamme jopa käyttää lausetta ”en käytä kondomia” iskulauseena. Kiva. Lähetäänks paneen?

No niin, aika jatkaa tarinaa siitä mihin jäin. Kerrottakoon ensiksi kuitenkin, että en vieläkään tiedä, mikä mystinen tauti minua tällä kertaa vaivaa. Ensimmäisellä lääkärikäynnillä nuori mieslääkäri oli kiinnostuneempi kyselemään siviilisäädystäni ja mahdollisuuksista viikonlopunviettoon, kuin siitä, olenko sairas. Valehtelin sujuvasti, että minulla on poikaystävä kotona, jotta miekkonen keskittyisi olennaiseen liehittelyn sijaan, mutta ainoa lääketieteellinen teko sen kahdenkymmenen minuutin aikana, jonka hänen toimistossaan istuin, oli verenpaineen mittaaminen. Olen melko varma, että kyseisen mittarin käyttäminen on ainoa asia, jonka tuo niin sanottu tohtori on lääkiksessä oppinut. Verenpaineeni oli reilusti koholla, mutta fyysisen vian sijaan luulen että se johtui epäammattimaisen käytöksen aiheuttamasta turhautumisesta.

Palasin kuitenkin sairaalaan uudestaan vain kuullakseni, että verenpaineessani ei ollut mitään vikaa. Sairaalan mittari vain sattui olemaan rikki. Koska samainen lääkäri ei keksinyt mitään muutakaan, määräsi hän minut laboratoriotesteihin, pidettyään ensin syyllistävän puheen e-pillereiden syömisestä. Hänestä oli tuomittavaa, että yleensäkään käytän ehkäisyä, koska lapsethan ovat lahja Jumalalta (veikkaisin että hänen tapauksessaan kyseessä on sama Jumala kuin sillä hiippahattuisella miehellä, jonka mielestä kondomien jakaminen edistää Aidsia.). Vielä ihmeellisempää hänestä oli se, että syön pillereitä täällä Afrikassa vaikka (mielikuvitus)poikaystäväni on Suomessa. Tunsin suurta kiusausta sanoa, että tulin Afrikkaan selvittämään pitääkö sanonta ”Once you go black, you never go back” todella paikkaansa, mutta että en tykkää käyttää kondomeja enkä halua ristiverisiä lapsia. Pidin kuitenkin suuni supussa ja kävelin laboratorioon, jossa täysin kielitaidoton hoitaja otti kokeet. Palaan myöhemmin kyselemään tuloksia, nähtäväksi jää tietääkö kukaan tälläkään kertaa mikä minua vaivaa. Mutta nyt siis kuitenkin takaisin tarinaan Darista.

Toivuttuamme perjantai-illan rasituksista suuntasimme siis kaupungille, ja ensimmäinen klubi, jonne päädyimme, oli ylittää käsityskykyni rajat. Maassa, jossa rytmi on kaikki kaikessa ja musiikki sitä parempaa, mitä enemmän voit liikuttaa lantiotasi sen tahtiin, on melkoinen shokki löytää tiensä teknobileisiin. Vieläpä teknobileisiin, joissa suurin osa populaatiosta on valkoisia. Täällä Herra G joutui ongelmiin, sillä me muut kävelimme hieman edeltä sisälle, jolloin järjestyksenvalvoja luuli häntä epätoivoiseksi pyrkyriksi, ja vain ”I’m with the mzungu’s”- huuto pelasti ystävämme jäämästä ulkopuolelle. Ilmeisesti valkoinen iho toimii jonkinlaisena vapaalippuna, sekä itselle että seuralaisille. Huitaisimme muutamat snapsit naamaan ja poistuimme samaa tietä kuin tulimmekin, sillä totesimme Ainon kanssa, että emme tulleet Afrikkaan bilettämään eurooppalaisten kanssa, vieläpä sellaisen musiikin tahtiin, jota tanssiessa näyttää lähinnä siltä, että on saanut epilepsiakohtauksen.

Löytääksemme paikallista tunnelmaa ja kenties päästäksemme kokeilemaan jälleen hinkkaustanssitaitojamme etsiydyimme Maisha-nimiselle klubille, joka osoittautuikin kaikin puolin erinomaiseksi kulttuurikokemukseksi. Olen jo aikaisemmin kertonut pahimpien hinkkaustanssityylien aiheuttamasta järkytyksestä, mutta tuona iltana näin jotain, mikä tulee vainoamaan minua jopa pidempään kuin mielikuva tanssivan Anita Hirvosen pakaroista. Tanssailimme klubin yläkerran vähemmän kansoitetulla tanssilattialla, kun viisi arabipoikaa hyökkäsi lattialle ja aloitti shown, joka todella oli alaikäisiltä kiellettyä katsottavaa. Pojat – jotka ilmeisesti olivat vielä kaiken lisäksi veljeksiä, tai ainakin serkuksia – kiemurtelivat lattialla toistensa päällä sellaisissa asennoissa, joita Kama Sutran kuvittaja olisi katsonut kadehtien. Mitkään edes paikallisella mittatasolla pätevät moraalisäännöt eivät selvästikään koskettaneet heitä, ja olen varma, että Sharia-lakien mukaan heidät olisi kiinni jäädessään kivitetty kuoliaaksi. Itse asiassa seuraavana päivänä saimme kuulla kyseisen klubin palaneen maan tasalle muutama tunti sen jälkeen, kun poistuimme sieltä, joten epäilen että poikien sukulaiset kunniamurhasivat klubin pelastaakseen sukunsa maineen. Joka tapauksessa noin vartin performanssin jälkeen tulimme siihen tulokseen, että olimme nähneet liikaa, ja päätimme poistua.

Tuossa vaiheessa kello oli vasta jotain neljän ja viiden välillä, emmekä halunneet lopettaa iltaa lyhyeen, joten päätimme suunnata viereiselle rannalle ihailemaan auringonnousua. Luonnollisesti matkaevääksi piti vielä ostaa muutama pullo Konyagia, jotta välttäisimme nestehukan. Rannalle päästyämme Herra G, joka ilmeisesti oli tanssinut itsensä uuvuksiin, päätti levähtää hetken. Huolehtivaisia kun olemme, asettelimme hellästi kengät tyynyksi hänen päänsä alle ja sen jälkeen kirmasimme Intian valtamereen lilluttelemaan auringonnousuun asti. Nuo muutamat meressä vietetyt tunnit ovat ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista kokemuksista, huolimatta siitä, että rannalle kerääntyi pieni yleisö. Kaksi valkoista naista alusvaatteisillaan meressä ei ilmeisestikään ole kovin jokapäiväinen tapahtuma. Tai sitten voi olla, että he tuijottivat paikallista pariskuntaa, joka halaili aalloissa epäilyttävän pitkään. Muut väittivät, että halailun sijaan he tekivät aivan jotain muuta, mutta pidän edelleen kiinni siitä, että kyseessä oli uusi pitkän halauksen maailmanennätys.

Nousimme rannalle kuivattelemaan, ja yhtäkkiä ohitsemme juoksi kymmenisen erittäin tiukkavartaloista nuorta miestä, jotka heittäytyivät mahalleen ja alkoivat punnertaa. En ollut varma näinkö (hyvää) unta, vai oliko Konyagi sekoittanut pääni lopullisesti, mutta nuorukaisia katsellessa en oikeastaan edes välittänyt. Herra B kertoi heidän olevan paikallisia nyrkkeilijöitä, jotka tulevat rannalle treenaamaan joka aamu ja kiitin hiljaa mielessäni Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut minut paikalle niin että saatoin olla todistamassa moista harvinaista täydellisyyttä. Jouduin repimään silmäni irti tuosta ilmestyksestä kun Herra G:n suunnasta alkoi kuulua epämääräistä örinää. Ystävämme oli lähes muuttanut ihonväriä, sillä Coco Beachin hieno valkoinen hiekka oli löytänyt tiensä jokaiseen paljaaseen kohtaan hänen vartaloaan. Päätimme että oli aika siirtyä takaisin hotellille, jotta ystävämme voisi lepuuttaa väsynyttä päätään jonkin pehmeämmän kuin piraatti Adidas-lenkkareiden päällä. Löysimmekin taksin suhteellisen kivuttomasti, mutta hintakeskustelu veikin sitten aikaa enemmän kuin olin valmis hyväksymään. Mielestäni ei ole järkevää alkaa keskustella kyydin hinnasta (noin kaksi euroa) kun kolme ryhmän jäsentä seisoo puolipukeissa, epämiellyttävän märät alusvaatteet päällä, yksi näyttää lähinnä siltä kuin olisi asunut veneen alla viimeiset kolme vuotta, ja jokainen haisee panimolle. Poikien mielestä oli kuitenkin suorastaan loukkaavaa, että meitä yritettiin jälleen riistää. Olen oppinut ymmärtämään swahilia tiettyyn pisteeseen asti, mutta sunnuntaiaamuseitsemänjuhlinnanjälkeinensammaltava swahili ylittää vielä tajuntani, joten en kyennyt seuraamaan taksikuskin ja ystäviemme välistä kiivasta keskustelua, mutta ilmeisesti jonkinlaiseen sopimukseen päästiin ja könysimme kyytiin. Lienee turhaa sanoa että herätimme hotellin henkilökunnassa lievää hilpeyttä.

Vetäydyimme lepuuttamaan silmäluomiamme hetkeksi (siis kaikki paitsi Aino, joka sankarina raahautui hotellin aamiaiselle, kuuluihan se sentään hintaan) ja kun iltapäivällä heräsin, ensimmäinen asia jonka näin, oli Herra B puolikas Konyagi-pullo kädessään. Pelkkä ajatuskin kyseisestä nesteestä oli aiheuttaa oksennusrefleksin, mutta muut pikku ryhmämme jäsenet olivat sitä mieltä, että hyvää ainesta ei heitetä hukkaan kun sitä kerran on. Voitte varmaan arvata, mitä siitä seurasi. Totuuden nimessä kerrottakoon, että minä pysyttelin koko sunnuntain limonaadilinjalla, sillä meidän oli tarkoitus lähteä maanantai-aamuna takaisin kohti Iringaa, mutta sallin luonnollisesti muille suunkostukkeet. Käytän termiä ”oli tarkoitus lähteä” maanantaina, mutta kuten arvata saattaa, sekään ei mennyt aivan niin kuin suunnittelimme. Seisoimme kamat pakattuna bussiasemalla, kun saimme kuulla, että ainoa juuri tuona maanantaina Iringaan menevä bussi oli lähtenyt tuntia aikaisemmin. Scandinavian Expressin motto ”Comfort, speed and reliability” on ehkä yksi ihmiskunnan historian pahiten pieleen menneistä mainoslauseista koskaan. Mitäs siinä sitten muuta, kuin taksilla (jälleen pitkällisen hintakeskustelun jälkeen) Herra G:n asunnolle, jossa vartija tällä kertaa yllättävää kyllä oli paikalla. Jätimme tavaramme säilöön ja suuntasimme palloilemaan kaupungille.

Ilmeisesti Darissa on kovinkin yleistä harrastaa halailua julkisilla paikoilla, sillä tällä kertaa illallistaessamme kuvankauniin hotellin rantaravintolassa huomasimme pariskunnan, joka halaili toisiaan useissa eri asennoissa noin kolmenkymmenen metrin päässä meistä. Vaikka tyhjää, pimeää rantaa oli kilometritolkulla molempiin suuntiin. Enemmän minua kuitenkin häiritsi rapujen aloittama Normandian maihinnousu, sillä vaikka pidän tuoreesta ruoasta, en halua että se suorastaan kävelee itse lautaselleni. Jätimme halailevan pariskunnan, jonka veikkaan löytäneen pari rapua mitä erikoisimmista paikoista, omaan rauhaansa ja arvelimme palaavamme Herra G:n asunnolle nukkumaan, jotta jaksaisimme aamulla matkustaa. Jälleen kerran sain huomata että hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Pääsimme kyllä talolle, mutta sisään emme. Portti oli auki, valot päällä ja sisällä raikasi musiikki, mutta vaikka kuinka koputimme, ei kukaan avannut ovea. Tietenkin vartijan puhelinkin oli pois päältä. Myönnettäköön, että tässä maassa ihmisten ammattikäsitykset ovat hieman erilaisia (muun muassa oma portinvartijamme on sanonut Herroille G ja B, että ”luuletteko te että on minun työni seisoskella portilla avaamassa sitä teille”). Käsityskykyni rajat kuitenkin ylittää se, kun kyseinen palkkalainen mitä ilmeisimmin on talon sisäpuolella kinkeröimässä, mutta ei päästä omistajaa sisälle. Yritimme aikamme herättää vartijan huomion, mutta lopulta meidän oli moskiittojen joukkohyökkäyksen edessä pakko luovuttaa ja suunnata viereiseen majataloon.

Meidän ei sallittu neljistään jakaa huonetta, sillä olihan olemassa vaara, että päättäisimme pitää orgiat. Mikä tietysti oli vaihtoehto, joka meillä jokaisella juuri tuolloin, kello puoli viisi maanantai-aamuna, nestehukkaisina ja nälkäisinä oli ensimmäisenä mielessä. Tosin ilmeisesti majatalon henkilökunnalla oli pätevä syy epäillä moista, sillä huone, joka meille annettiin, oli ilmiselvästi hetkeä ennen ollut näyttämönä halailutuokiolle. Petaamaton sänky oli melko hyvä vihje, ja tyhjä kondomipaketti tuolilla oli jopa minun päättelykyvylläni kivenkova todiste moraalittomista teoista. Majatalon vastaanottovirkailija suostui myönnytyksenä siivoamaan huoneen, mikä tarkoitti sitä, että hän vaihtoi lakanat, mutta jätti kondomipaketin koskematta. Ehkäpä hän ei tiennyt mikä se on ja luuli sitä esimerkiksi karkkikääreeksi. Muutaman kuuman ja levottoman tunnin jälkeen kipaisimme takaisin Herra G:n talolle siinä toivossa, että tällä kertaa vartija hyvää hyvyyttään avaisi meille oven. Ja yllättävää kyllä, sen hän tekikin. Pahoitellen kovin, ettei edellisenä yönä ”ollut kuullut” koputuksiamme. Minä en sietäisi moista käytöstä palkollisilta, mutta Herra G onkin hyväsydämisempi. Keräsimme itsemme, kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme bussiasemalle, jossa tällä kertaa todella oli bussi lähdössä Iringaan.

Seuraavat kahdeksan tuntia, sillä tällä kertaa matka meni odotettua nopeammin ja meitä lahjottiin jopa mangomehulla ja kekseillä, vietimme kuunnellen kun eräs kanssamatkustajamme soitteli kaikki puhelimensa osoitekirjan numerot läpi ja kertoi kovaan ääneen samat asiat uudestaan ja uudestaan. Olin tähän asti kuvitellut että moinen puhelinkäyttäytyminen on ominaista vain suomalaisille, mutta tuo herrasmies osoitti minun olleen väärässä. Taas. Yhdellä pysähdyspaikoista viikonlopun ”antakaa minulle edes toinen valkoisista naisista”- teema jatkui edelleen, tosin tällä kertaa omenanmyyjäpoika tarjosi jopa rahaa vastineeksi. Meistä 50 000 shillinkiä ei kuitenkaan ollut riittävästi, eihän sillä saa edes yhtä kamelia, joten kieltäydyimme kohteliaasti ja jatkoimme matkaa kohti Iringaa. Pääsimme kotiin pimeän laskeuduttua, ja tällä kertaa Scandinavian Express todella panosti palveluun, sillä he jopa muistivat viedä meidät perille asti. Ilmeisesti on helpompi muistaa, että kaksi mustaa miestä seurassaan kaksi mzungua on menossa tiettyyn määränpäähän, kuin pelkästään kaksi mzungua. Perille päästyämme huomasimme kauan odotetun sadekauden alkaneen, vettä tuli kuin saavista kaatamalla, ja kevyet kesävaatteet, jotka Darissa tuntuivat toppapuvuilta, osoittautuivat virhevalinnaksi. Enpä olisi uskonut, että voisin palella Afrikassa, mutta niinkin voi näköjään käydä. Tällä hetkellä taistelemme sadekauden aiheuttamaa ötökkähyökkäystä vastaan kaikin mahdollisin keinoin, mutta tilanne on edelleen Team Aino&Paula 0 – FC Kuvotus viisisataamiljoonaa. Niitä on joka paikassa, niitä on tuhansia erilaisia ja ne ovat kaikki toinen toistaan ällöttävimpiä. Suonette siis anteeksi että päätän tämän loputtoman tarinan tähän ja lähden ostamaan lisää Raidia, aion näyttää noille evoluution vikatikeille kuka määrää.

Heti alkuun pahoittelen taas viivästynyttä päivitystä. Tällä kertaa syynä on sekä sähköjen puuttuminen, netin temppuilu että mieletön kreisipailausviikonloppu Dar es Salaamissa, joka ennalta arvaamattomista syistä pitkittyi viisipäiväiseksi. Sen lisäksi poden jälleen jotain trooppista tautia, vielä ei ole selvinnyt onko kyseessä malaria vai kenties Dengue-kuume, mutta olo on melkoisen hatara. Olen myös katkeroitunut Ainolle, sillä alkaa vaikuttaa siltä, että minä kärsin molempien puolesta kaikki mahdolliset Afrikka-ongelmat. Viime viikonlopun saldona oli lisää palovammoja, kuumudesta johtuvaa ihottumaa, rikkihiertyneet varpaanvälit, liikabailaamisesta johtuva lihaskramppi sekä ruttosääret. Jos ette tiedä, mitkä ruttosääret ovat, kerrottakoon että ne ovat sääret, joissa on kolmesataamiljoonaa moskiitonpuremaa, jotka kutiavat niin, että ne on pakko raapia verille. Ja lisättäköön vielä, että kun moskiitto puree Ainoa (mitä ei tietenkään tapahdu jos minä olen kymmenen metrin säteellä), purema kutiaa noin puoli tuntia ja katoaa sitten lopullisesti. On toki imartelevaa, että jokin elämänmuoto pitää minua erityisen viehättävänä ja makoisana, mutta liika on kuitenkin liikaa. Kiitos siis geeneistä, iskä ja äiskä!

Tiedän että lupasin kertoa teille tässä päivityksessä tansanialaisesta opiskelukulttuurista, mutta viime viikonloppu on kaikessa kaoottisuudessaan liian mehukkaan herkullinen tarina jättää kertomatta. Siksipä siirrän opinahjomme puimisen vielä tulevaisuuteen, joka, jos Jumala, sähkölaitos ja nettiliittymän tarjoaja suovat, on vielä tämän viikon aikana.

Aloitetaanpas kuitenkin alusta. Päätimme lähteä viikonlopuksi Dar es Salaamiin, eli ammattitermein Dariin, sillä vanha tuttumme Herra B oli menossa sinne vastaan Jenkeistä saapuvaa ystäväänsä. Sattumalta myös toinen ystävämme Herra G oli lähdössä samaan suuntaan hoitamaan työasioita. Ostimme siis kaikki neljä liput kello 10.30 perjantaiaamuna lähtevään Scandinavian- bussiin, joka, kuten arvata saattaa, ei tietenkään lähtenyt kello 10.30. Koska kärsivällisyys on hyve, kestin hermojaraastavan odotuksen stoalaisen tyynesti ja vihdoin puolilta päivin kärsivällisyyteni palkittiin ja bussimme lipui uljaasti laituriin. Suomessa olisin ennemmin käyttänyt termejä ”rämistä”, ”kolista” tai ”huojua”, mutta jos jotakin olen täällä oppinut niin suhteuttamaan asioita. Afrikka opettaa.

Itse matka Dariin kesti oletetun kahdeksan tunnin sijaan melkein kymmenen, ja kun vihdoin astuimme ulos bussista, olin pyörtyä jo pelkästä lämpöaallosta, joka minua kohtasi. En tietenkään tullut tajunneeksi, että siirryttäessä melkein kahden kilometrin korkeudelta merenpinnan tasolle myös ilmasto muuttuu, joten kuuman kostea nihkeys joka minut ympäröi oli aiheuttaa paniikkikohtauksen. Hetkeä myöhemmin koin elämäni toisen Jeesus-hetken, mutta tällä kertaa kokemus ei ollut kaikkivoipaisuudesta, vaan siitä vähemmän miellyttävästä osasta Vapahtajamme elämässä. Puhun tietenkin kärsimysten tiestä, Via Dolorosasta. Kolmen minuutin kävelymatka bussiasemalta pankkiautomaatille lievästi lämpöhalvaantuneena ihmismassojen puristuksessa oli piinaava. Tunsin, että kaikki ympärilläni halusivat joko ryöstää tai raiskata minut, enkä varmastikaan ollut kovin väärässä päätellen ihmisten ”you have two, give us one of them!” - huuteluista. Mutta kuten Jeesus aikoinaan, selvisin minäkin tuskien taipaleesta päämäärääni. Kolmesataatuhatta shillinkiä rikkaampana. Tuo kolmesataatuhatta poltteli taskussani ja ajatus paikallisbusseilla matkustamisesta oli laukaista raivokohtauksen, joten lähetimme henkilökohtaiset afrikkalaiset apulaisemme hankkimaan taksia. Tunsin oikeuden käyneen toteen nähdessäni taksikuskin hölmistyneen ilmeen kun he kaahasivat piilopaikkamme eteen noukkimaan meidät kyytiin. Kuski tajusi menettäneensä hyvät rahat kun ei kyytiin suostuessaan nähnyt meitä rikkaita mzunguja, joilta olisi voinut vaatia tuplahintaa. Naureskelin makoisasti partaani kun kerrankin hintahuijauksen uhriksi joutui turistiparan sijaan itse pääpiru.

Koko kymmenen tunnin matkan ajan Herra G oli maalaillut kauniita kuvia perillä odottavasta lukaalista, jossa supertehokas ilmastointi viilentäisi matkalla keittyneitä ruumiitamme. Satojen hikilitrojen jälkeen olin valmis vaikka murhaan päästäkseni tuohon viileään paratiisiin, mutta luonnollisesti lähestyessämme määränpäätämme huomasimme, että kyseisessä kaupunginosassa ei ollut sähköjä. Sen lisäksi talon vartijaa, jonka palkkatyö on huoltaa taloa ja avata ovi tarvittaessa, ei näkynyt mailla halmeilla. Herra G lähti siis vartijanmetsästykseen ja sillä aikaa me seisoskelimme helpon saaliin näköisinä talon edustalla. Olin jo luopua toivosta, kun vihdoin Herra G palasi mukanaan selkeästi miestä vahvempaa nautiskellut vartija. Olin tosiaan kuvitellut, että vartijan työ on vartioida – etenkin kun tietää palkanmaksajan olevan kaupungissa, mutta jälleen kerran afrikkalainen palvelukulttuuri osoitti minun olevan väärässä. Puhelin pois päältä ja baariin – mentaliteetti näyttää olevan täysin normaalia ja hyväksyttävää. Se vartijan kunniaksi täytyy kyllä sanoa, että paikatakseen mokailujaan hän kunnon palvelijan tapaan kipaisi lähikauppaan ostamaan herrasväelle virvokkeita.

Joka tapauksessa, toivuttuamme hieman matkan rasituksista suuntasimme lähistöllä olevalle klubille, jonka yhteydessä toimi kätevästi useita ruokapaikkoja. Ja ilotalo. Mikäs sen rattoisampi paikka viettää iltaa, joten syötyämme suussa sulavan herkullisen kana-aterian ja arvailtuamme ilolintujen hintoja, aloimme keskittyä toden teolla juhlimiseen. Seuraavat neljäkymmentäjotain tuntia ovat sulautuneet mielessäni yhdeksi kaoottiseksi bilehetkeksi, joten valitettavasti en pysty antamaan tarkkaa kuvausta tapahtumien kronologisesta kulusta. Sen tiedän, että ensimmäisenä iltana Herra B:ltä varastettiin puhelin, luultavasti paikan järjestyksenvalvojan toimesta. Samaisessa baarissa mies yritti liehitellä minua siiderillä, jonka tietysti join hyvillä mielin ja esitin, etten tajunnut taka-ajatusta. Edes lausetta ”Do me” ja Ainoa ahdisteli innokas känniääliö, joka suostui luopumaan yrityksistään vasta Ainon nerokkaan suomenkielisen monologin jälkeen. Illan ehdoton kohokohta oli se, kun kaiuttimista alkoi kuulua Aquan iki-ihana ysärihitti ”Barbie Girl”. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut olevani se, josta tuossa laulussa lauletaan, mutta kekkaloidessani baarin tanssilattialla ympärilläni pikimustia Barbien parhaita kavereita, en voinut kuin todeta että Hallelujaa, mikä valaistuminen.

Jossain välissä olemme raahautuneet pois klubilta, löytäneet tiemme majapaikkaamme ja hävinneet älykkyyskilpailun ilmastointilaitteelle, jonka toimimattomuus ei tässä vaiheessa enää ollut kiinni sähköistä. Seuraavana päivänä herättyämme hikilammikoista raahauduimme kaupungille etsimään hotellia loppuviikonlopuksi, mistä seurasi elämäni kolmas Jeesus-hetki. Tai sanoisinko tarkemmin pre-Jeesus hetki, sillä samalla tavalla kuin Maria ja Joosef aikoinaan, meidät käännytettiin useasta hotellista sanoin ”ei ole tilaa”. Vaelsimme päämäärättä kunnes alan mieheltä näyttävä harvahampainen ilmestys kertoi meille, että emme löydä hotellia, koska ne eivät salli erirotuisten varaavan samoja huoneita. Riippumatta siitä, missä huoneessa kukin nukkuu. Erikoista tämä on siksi, että kyseiset hotellit ovat paikallisten omistamia. Mene ja tiedä, onko kyseessä siis loukkaus valkoisia vai tummaihoisia kohtaan. Ehkäpä hotelleissa pelätään että moraalittomat valkoiset naiset houkuttelevat kunnolliset tansanialaispojat huonoille teille. Samainen harvahammas neuvoi meille lopulta ”lyhyen” reitin hotellille, jossa meille suostuttaisiin antamaan huoneet, selkeästä eriarvoisuudestamme huolimatta. Loputtoman kävelyn päätteeksi löysimme kuin löysimmekin perille, ja kas, hotelli tosiaan suostui antamaan meille huoneet. Hetken levättyämme suunnistimme jälleen kaupungille, ja tällä kertaa, jos mahdollista, ilta muodostui edellistäkin absurdimmaksi.

Mutta nyt minun täytyy lähteä selvittämään hataran olotilani syitä, ennen kuin Savon Lähivakuutuksen tädin lupaus kuljettaa ruumiini lyijyarkussa takaisin Suomeen muuttuu asiakaspalveluhuumorista todellisuudeksi, joten joudun valitettavasti jättämään loppuviikonlopun tapahtumien kertomisen hieman tuonnemmaksi. Kuten jo mainitsin, pyrin tekemään sen mahdollisimman pian, jos vain Internet meidän, joka on taivaassa, antaa minulle siihen mahdollisuuden.

Olen tullut siihen tulokseen, että minun tulisi pysytellä tiiviisti sisätiloissa viikonloppuisin. Jollain ylemmällä taholla on ilmeisesti erittäin kieroutunut huumorintaju, sillä vaikka kuinka yritän välttää joutumasta silmätikuksi ja pysytellä sivussa mahdollisista ongelmatilanteista, huomaan imeytyväni keskelle niitä. Tämänkertainen lumipalloefekti sai alkunsa kun meidät Ainon kanssa kutsuttiin ensimmäisen vuoden journalismin opiskelijoiden tervetuliaisbileisiin. Selityksenä kerrottakoon vihdoin syy, miksi alun alkaen tulin Tansaniaan. Olen täällä kolme kuukautta opettamassa paikallisen yliopiston journalistiikan opiskelijoille radiojournalismia ja radiotekniikkaa. Samalla yritän itsekin opiskella muun muassa Afrikan poliittista historiaa. Paino sanalla yritän. Koko opetus-opiskeluprojekti kuuluu kategoriaan ”helpommin sanottu kuin tehty”. Mutta palaan tansanialaisessa yliopistomaailmassa hortoiluun myöhemmin, sillä se on suunnilleen samanlainen savotta kuin aikoinaan Jussilla. Ja kuokka kaipaisi teroittamista.

Perjantai-iltana pynttäydyimme siis Ainon kanssa parhaimpiimme ja suuntasimme kohti Vineyard Church -nimistä paikkaa, joissa bileet pidettiin. Jep. Sana ”kirkko” paikan nimessä ei ollut vain koriste. Kyseessä oli kirjaimellisesti kirkon juhlasali. Kukaan ei kuitenkaan antanut tämän estää juhlamieltä, vaan jokaiselle osallistujalle oli varattu kaksi alkoholipitoista juomaa. Ottaen huomioon, että karkeloihin osallistuminen maksoi 15 000 shillinkiä (noin 7 euroa), oli kaksi olutta mielestäni hieman itaraa. Onneksi olimme Ainon kanssa varautuneet ja maistelleet hieman Captain Morgania alkupalaksi. Ilmeisesti opiskelijoiden tutustumisbileissä meininki on sama joka puolella planeettaa, sillä näissäkin karkeloissa tunnelma oli kiusallisen väkinäinen. Suomessa homma hoidetaan juottamalla porukka mukavaksi, mutta ainakin henkilökohtaisesti koin pieniä ongelmia rentoutua istuessani Jumalan silmien alla, siideripullo kädessä ja Captain Morganin kuiskiessa korvaani.

Universaali kirjoittamaton opiskelijabilesääntö on, että jokaisissa juhlissa tulee olla äärimmäisen epämiellyttävä ja nolo leikkiosuus, jonka on muka tarkoitus auttaa ihmisiä pääsemään hullunhauskaan ja riehakkaaseen tunnelmaan. Suomessa tämä vielä saattaa tuurilla toimiakin, jos planeetat ovat oikeassa asennossa ja booli tarpeeksi vahvaa. Kuten kaikki kuitenkin tiedämme, tämä tapahtuu noin kerran sadassa vuodessa, ja yleensä kyseiset leikkiosuudet ovat vain ja ainoastaan erittäin kieroutunut kidutuksen muoto. Sekä uhrille että yleisölle. Täällä tuo kidutusmetodi on hiottu huippuunsa. Perjantain juhlien leikkiosuudessa juontaja nosti hatusta lappuja, joihin oli kirjoitettu henkilön nimi ja joko tehtävä, joka henkilön piti suorittaa, tai kysymys johon vastata. Kuulostaako hämärästi tutulta? Yleensä tähän leikkiin tarvitaan pullo ja osallistumisikä ei ylitä neljäätoista, mutta kuten sanottua, tänne asiat rantautuvat hieman myöhemmin kuin muualle, joten on täysin mahdollista, että pullonpyöritys on täällä tällä hetkellä kuumin nuorisoharrastus. Yksi kerrallaan juontaja kutsui ihmisiä eteen ja tehtävät vaihtelivat tervetulopuheen pitämisestä accapella-lauluun.

Tunsin suurta myötähäpeää kun näin kuinka opiskelijapolot kiemurtelivat valokeilassa, sillä vaikka kyseessä oli vanhemmista journalismin opiskelijoista, ei heillä tuntunut olevan minkäänlaista käsitystä esiintymisestä. Olin juuri vaipunut ajatuksiini siitä, kuinka työelämään joutuessaan noille paroille kävisi kuin pikkukaloille piraija-altaassa, kun kuulin juontajan kutsuvan Ainon lavalle. Repäisin ajatukseni luontovertauskuvista ja keskityin lähettämään Ainolle rohkaisevia ajatuksia telepaattisesti. Kiitos suomalaisen esiintymiskoulutuksen apuani ei kuitenkaan tarvittu, ja Aino selviytyi kysymyksestä ”oletko aikaisemmin ollut Tansaniassa ja mitä pidät maastamme?” mallikelpoisesti. Ei kovin paha nakki, ajattelin, ja jäin odottamaan omaa kysymystäni. Kuvittelin sen olevan jotain tyyliin ”aiotko mennä safarille ja mistä eläimistä tykkäät eniten?”. Viimein juontaja kutsui minut lavalle ja jäin odottamaan kysymystäni. Kysymyksen sijaan sain kehotuksen valita paikallinen kappale ja yleisön joukosta mies, jonka kanssa tanssia se. Loppukaneettina juontaja sanoi, että en kuitenkaan saisi valita hänen poikaystäväänsä, joka istui suoraan lavan edessä. Ei sillä, että olisin halunnutkaan, sillä kyseinen mies ei taksikuskilookissaan täyttänyt vaatimuksiani unelmien miehestä. Hämmennyin hetkeksi ja seisoin typeränä suu auki. Kiitos Captain Morganin ja savolaisen letkeyteni, toivuin nopeasti ja päätin että ainoa kunniallinen tapa selvitä tilanteesta olisi näyttää paikallisille, kuinka suomalainen leikkii tutustumisleikkejä. Tiesin nimeltä vain yhden paikallisen kappaleen, ”Fall in Love” joten vaikka terve järki sanoi, että kyseinen kappale ei välttämättä ole paras mahdollinen valinta tanssittavaksi tuntemattoman tansanialaisen opiskelijapojan kanssa, ei minulla juuri ollut vaihtoehtoja. Miehen valitseminen yleisön joukosta oli täysin ongelmatonta ainakin siinä mielessä, että vapaaehtoisista ei ollut pulaa. Yritin valita mahdollisimman harmittoman oloisen, hintelän ja kiltin pojan, mutta Ainon myöhemmät kokemukset osoittivat, että ei tosiaan ole koiraa karvoihin katsominen. Minä ja hintelä poika tanssimme siis paikallista hinkkaustanssia, josta kerron elävän esimerkin hieman myöhemmin, sadan silmäparin tuijottaessa meitä ja laulajan laulaessa ”my sugar banana, you make my heart go jodijodi jodijodi”. Sanoitukset paikallisissa lauluissa eivät paini samassa sarjassa A.W. Yrjänän kanssa.

Puhuttaessa paikallisesta tanssityylistä on pakko käyttää termiä ”hinkkaustanssi”, sillä tapaa, jolla parit tanssilattialla liikuttelevat lantioitaan vastakkain ei voi kuvata mitenkään muuten. Ensimmäistä kertaa kun näin ihmisiä tanssilattialla olin saada sydänkohtauksen. He tanssivat asennoissa, joiden kuvittelisi olevan fyysisesti mahdottomia, ja vain se, että heillä on vaatteet päällä, erottaa tanssimisen siitä mitä me suomalaiset teemme makuuhuoneidemme pimeydessä. Jos yrittäisit tanssia vastaavalla tyylillä Onnelassa Sedu soittaisi saman tien poliisit. Julkiset hellyydenosoitukset ovat tässä yhteiskunnassa tabu, joten voitte kuvitella hämmästykseni kun klubien seinien suojissa ihmiset heittävät estot romukoppaan ja kuivaharjoittelevat vauvojen tekemistä. Kaikista järkyttävintä on se, että tämä ei päde vain nuorisoon, vaan myös yhteiskunnan vanhemmat ikäluokat harrastavat samaa. Todistin muutama viikko sitten paikallisessa baarissa kun noin 40-vuotias, arvokas matami pukeutuneena heimovaatteisiin heitti kädet lattiaan, takamuksen ylös ja aloitti villin pyörityksen. Olen Suomessa nähnyt kun Anita Hirvonen tanssii pöydällä ja tämä kokemus oli suunnilleen yhtä traumatisoiva. Joinakin iltoina, kun suljen silmäni, näen edelleen verkkokalvoillani kuvan matamin massiivisesta takamuksesta tekemässä uskomattomia asioita.

Selvisin tanssistani kunnialla jopa afrikkalaisen mittapuun mukaan ja saamani valtaisat aplodit hivelivät itsetuntoani niin, että liimauduin tanssilattialle koko loppuillaksi. En tietenkään huumassani tullut ajatelleeksi, että minkäänlaisiin urheilusuorituksiin tottumattoman kroppani saattaisi olla eri mieltä tanssimisen kannattavuudesta. Karkeloin niin ankarasti, että seuraavana aamuna jouduin nousemaan sängystä kierähtämällä lattialle, koska reisilihakseni eivät enää kestäneet. Huomasin myös kadottaneeni illan humussa puhelimeni. En vieläkään pysty kävelemään täysin normaalisti, ja lisäksi Captain Morganin vaikutuksen hälvettyä en ole enää täysin vakuuttunut siitä, että parketilla harrastamaani hytkymistä voi kutsua tanssimiseksi millään mittapuulla. Minua lohduttaa kuitenkin se, että Aino joutuu välttelemään sitä viatonta, hintelää poikaa, jonka kanssa tanssin, koska bileiden jatkuessa pikkutunneille poika otti erinäisiä vapauksia Ainon ylävartalon suhteen ja ei vieläkään suostu ymmärtämään että ”ei” oikeasti tarkoittaa ”ei”, oli kieli mikä tahansa. Nyt siis piileskelemme yhdessä koulun radiostudiossa ja odotamme, että viime viikonloppu unohtuu. Onneksi se tapahtunee piakkoin sillä valkoinen nainen kiemurtelemassa tanssilattialla kuin epilepsiakohtauksen kourissa lienee arkipäivää paikallisissa menomestoissa.

PS: Pahoittelut pitkästä tauosta päivityksissä, minulla oli malaria. Itse asiassa kaksi erilaista malariaa samanaikaisesti.

Olette varmaan nähneet luontodokumenteissa kuinka korppikotkat ensin piirittävät kuolleen eläimen ruhoa ja sitten laskeutuvat haaskalle? No, viikko sitten lauantaina minä olin tuo haaska. Aino hylkäsi minut ja lähti Dar Es Salaamiin hakemaan poikaystäväänsä, joka oli tulossa vierailulle Suomesta, ja minun piti keksiä itselleni viihdykettä. Päätin siis lähteä ulos puolipaikallisen miespuolisen ystäväni kanssa, alun perin ajatellen, että käymme syömässä ja juomme ehkä muutaman lasin viiniä, jonka jälkeen palaan kiltisti kotiin. Toisin kuitenkin kävi. Alkuilta sujui oikein rattoisasti mutustellen chapatia ja kanaa ja siemaillen viiniä. Ruokailun aikana ystäväni Herra B kertoi minulle että nyt olen vielä ”girlfriend material”, mutta jos haluan olla ”wife material” minun tulee jatkaa syömistä ja hankkia mahdollisimman massiivinen takamus. Naureskelin kohteliaasti, ja ajattelin, että mieluummin olen jokseenkin viehättävää tyttöystävämateriaalia kuin kasvatan vaimoainekselta vaaditun jättimäisen perän sillä minun vartalossani se olisi kaikkea muuta kuin imartelevaa. En usko, että edes reheviä naisia arvostavat paikalliset pitäisivät siitä, miltä näyttäisin hyllyessäni kääpiöjaloillani pitkin poikin kaupunkia takamus perässä laahaten. Illan myöhemmät tapahtumat kuitenkin osoittivat, että kirjaimellisesti luotaantyöntävän isosta takamuksesta olisi sittenkin hyötyä näillä leveysasteilla.

Kesken illallisen Herra B sai tekstiviestin, että eräs hänen paikallisista opiskelukavereistaan oli kuollut samana aamuna. Ensimmäiset kaksi kuolinsyyvaihtoehtoa, jotka mieleeni juolahtivat, olivat tietysti AIDS tai liikenneonnettomuus, mutta poika parka olikin liukastunut suihkussa ja kuollut lyötyään päänsä. Ystäväni suhtautuminen oli yllättävän suomalainen: hän tilasi meille ison pullon paikallista ginimukaelmaa Konyagia. Olisi ollut erittäin epäkohteliasta kieltäytyä ryypystä, sillä olihan joku juuri kuollut, joten tartuin rohkeasti lasiin ja aloimme surutyön. Ilmeisesti Konyagi-pullo oli merkki, jota korppikotkat olivat odottaneet. Yhtäkkiä pöytämme oli pullollaan paikallisia miehiä, jotka eivät olleet pysyä housuissaan nähdessään pimeässä valkoisena hohtavan mzungu- naisen yksin miehen seurassa. Haaskalinnut halusivat tietää minusta kaiken, mutta tietenkään he eivät osoittaneet kysymyksiään minulle vaan pommittivat Herra B:tä uteluillaan. Kiinnostuneita oltiin siitä, onko minulla aviomiestä, poikaystävää tai lapsia, onko Herra B poikaystäväni ja miten hän oli vietellyt valkoisen naisen. Erityisen kutkuttava oli kysymys siitä, miten kauan hän aikoi istua kanssani, ja olinko vapaata riistaa kun hän lähtisi. Kun Herra B teki selväksi, että olin viettämässä koko illan hänen kanssaan, olivat korppikotkat valmiita kompromissiin. He ehdottivat joviaalisti, että minut voitaisiin jakaa. ”Valkoisesta tytöstä riittää kaikille” taisi olla täsmällinen ilmaus.

Ajatus siitä, että minut jaettaisiin haaskalintujen kesken, ei juuri kiehtonut minua, joten ehdotin hienovaraisesti maisemanvaihdosta. Jostain syystä en tullut ajatelleeksi että tilanne kaupungin muissa kapakoissa olisi täsmälleen sama, ellei jopa pahempi. Saman tien kun astuimme ravintolasta kadulle, käveli ohitsemme viiden nuorukaisen joukko, jonka johtotähti, viisitoistakesäinen poika tupakka huulessa, huusi ”Can you f*** her hard? If you can’t, I will!”. Pojankloppi olisi epäilemättä mielellään myös todistanut sanansa, mutta vaikka 15- vuotias ei varmaankaan täällä ole enää alaikäinen, ei kehdonryöstö kuulu harrastuksiini, joten päätin selviytyä tilanteesta aikuismaisen tyylikkäästi. Käännyin ympäri, näytin raggarijoukkiolle keskisormea ja kehotin heitä suksimaan kuuseen. Suomeksi tietenkin. Luultavasti poikajoukko ajatteli valkoisen noidan juuri kironneen heidät, sillä kansainväliset käsimerkit eivät ole olleet tarpeeksi kansainvälisiä löytääkseen tietään tänne ja he ymmärtävät suomea suunnilleen yhtä paljon kuin suomalaiset swahilia. Pojat eivät halunneet ottaa selvää muista mahdollisista taikavoimistani, vaan kääntyivät kannoillaan ja pakenivat yön pimeyteen. Oletan että piakkoin kaupungilla alkaa kiertää huhuja valkoisesta noidasta ja että tuota tarinaa aletaan käyttää lasten pelottelemiseen.

Joka tapauksessa, pääsimme seuraavaan ravintolaan ilman sen enempiä välikohtauksia, mutta jos olin kuvitellut aikaisempien miesten olleen ahdistavia, kyseinen paikka osoitti minun olleen pahasti väärässä. Paikka oli tupaten täynnä ja valoa suunnilleen saman verran kuin maan keskipisteessä. Joka puolelta pimeydestä minua tuijotti satoja kiiluvia silmäpareja, joiden katsetta ei voinut tulkita mitenkään muuten kuin ”haistan tuoretta lihaa”. Herran B jätti minut hetkeksi yksin käydäkseen pienten poikien huoneessa ja huomasin seisovani keskellä vellovaa miesmerta ilman pakokeinoa. Miesten viettely-yritykset olivat kyllä ihailtavan monipuolisia. Eräs Maasai-heimon edustaja vetosi soturimaineeseensa, toinen kertoi kiertelemättä olevansa ”hyvin varusteltu” ja kolmas, perussuomalaisessa humalassa oleva partasuu, kävi suoraan asiaan ahdistamalla minut nurkkaan ja informoimalla minua siitä, että hän asuu lähellä ja elämäni paras valinta olisi lähteä hänen mukaansa. Voihan toki olla, että hän halusi vain esitellä minulle asuntonsa arkkitehtuurisia yksityiskohtia, mutta en voinut olla huokaisematta helpotuksesta kun juuri sillä hetkellä musta ritarini Herra B saapui pelastamaan minut. Partasuu ei kuitenkaan halunnut luovuttaa helpolla, ja aina kun käänsin katseeni, hän seisoi jossain lähistöllä tekemässä kuvaavia käsi- ja vartalonliikkeitä. Ollakseen varma, että ymmärsin hänen tarkoituksensa, partasuu myös muodosti huulillaan sanat ”let’s go”.

Aloin jo todella pelätä, että kyseinen lauantai olisi viimeiseni. Miesten kiihkeydestä päätellen he uskovat, että kuten seksi neitsyen kanssa, myös valkoihoisen saaminen sänkyyn parantaa AIDS:in. Lisäksi täällä uskotaan yleisesti, että albiinojen ruumiinosista saa voimakkaita taikakaluja ja albiinoja katoaa harva se päivä. Voi olla että kasvavalla Konyagi-määrällä oli osuutensa asiaan, mutta minusta alkoi tuntua, että miehet katselivat minua ajatellen avullani tappavansa kaksi kärpästä samalla iskulla. Ensin parantaisin AIDS:in ja sen jälkeen minut voisi paloitella ja myydä hyvällä hinnalla taikakaluina eteenpäin. Juuri kun ajatukseni velloivat näissä ruusuisissa tulevaisuudenkuvissa, tunsin käden olkapäälläni. Säikähdin niin että olin pissata housuuni. Tosin en usko että sekään olisi vähentänyt markkina-arvoani. Huusin paniikissa että ”Olen blondi, en albiino, älkää viekö minua!”. Onnekseni kohtalon hetket eivät olleet vielä koittaneet, vaan kyseessä oli Herra B, joka palasi baaritiskiltä. Joimme vielä viimeiset Konyagi-paukut koska tuoppiin ei tunnetusti syljetä, mutta sen jälkeen olin sitä mieltä, että minun oli aika vetäytyä lukkojen taakse turvaan. Tällä kertaa vapaaehtoisesti.

Partasuu ja muut särjetyt sydämet jäivät huutelemaan perääni mutta jatkoin matkaani välittämättä heistä. Kysyin Herra B:ltä mitä kello oli, ajatellen että tuskin olimme viipyneet paljoa yli puolen yön, kun samalla sekunnilla naapurimoskeijan minareetista alkoi kuulua aamun ensimmäinen rukouskutsu. Kello oli siis 04.45. Oloni oli jotakuinkin syntinen kun ajattelin tosiuskovaisia, jotka kumarsivat Mekkaa kohti samalla kun minä yritin pyhiinvaeltaa kotiin. Unohdin kuitenkin huonon omantuntoni kun pääsimme asuntoni portille, eikä portinvartijaa näkynyt missään. Olen vakuuttunut, että vartija istui kopissaan, mutta oli päättänyt olla avaamatta syntiselle, baareissa luuhaavalle valkoiselle naiselle ovea. Aloin vaipua epätoivoon, sillä taloamme ympäröivä aita ei ole mikään pikku pensasaita, vaan pari metriä korkea tiilimuuri, jonka päällä on lasimurskaa ja piikkilankaa. Itse portti on valurautainen hökötys, jonka päällä olevat piikit estävät kuvitelmat yli kiipeämisestä. Kyseiset vankilaturvatoimet ovat varmaankin peruja talon saksalaisilta rakentajilta, jotka hekin ehkä pelkäsivät albiinokaappaajia. Lopulta huudeltuamme puolisen tuntia maleksi vartija talon takaa ja vaivautui avaamaan portin. Luonnollisesti anteeksipyyntöä tai tervehdystä oli turha odottaa, sen sijaan miekkonen loi minuun katseen, joka tarkoitti lähinnä ”opitpahan pysymään porttien oikealla puolella”. Täytyy myöntää että kyllä opinkin. Miten pitkäksi aikaa, se taas on tarina erikseen.

Heräsin tänä aamuna siihen kun tuntematon musta mies avasi huoneeni oven. Mies tuijotti minua hetken paheksuvasti, mutisi jotain ja alkoi sitten tyynesti irrottaa oveni lukkoa.Yllätykseni oli melkoinen kun makasin vielä lievästi sekavana eilisen viinin jäljiltä puolalasti sängyssä malariaverkon alla ja yhtäkkiä huoneessani seisoi musta mies työkalupakki kädessä. Ihmettelette ehkä, miksi huoneeseeni yleensäkään tuli lukkoseppä. Niin ihmettelin hetken aikaa minäkin, kunnes muistin, että Mama lukitsi minut eilen noin tunniksi sisään huoneeseeni. Lukkoseppä tuli siis korjaamaan lukon niin, että jos vastaisuudessa joku lukitsee ”vahingossa” oven ulkopuolelta, saan sen omilla avaimillani auki sisältä. Lukkojen taakse jääminen aiheutti lievän paniikkikohtauksen, sillä sen lisäksi, että ovea on täysin mahdoton saada auki, on ikkunoissa kalterien tapaiset rautaverkot, joiden on ilmeisesti tarkoitus pitää kutsumattomat vieraat poissa. Aivan yhtä tehokkaasti nuo kalterit pitävät myös kutsutut vieraat sisällä, ja pohdiskelinkin että esimerkiksi tulipalon sattuessa saisin kuolla kirkuen. ”Varauloskäytävä” ja ”paloturvallisuus” kuuluvat myös sanoihin, joiden esiintymistiheys on suunnilleen sama kuin kondomien käytöllä.

Huutelin aikani kalterien läpi kunnes Mama lopulta kuuli avunpyyntöni ja saapui vapauttamaan minut. Anteeksipyyntöä en tietenkään saanut, sillä ilmiselvästi oli oma syyni, että tulin lukituksi huoneeseeni. Olen melko vakuuttunut, että Mama teki koko homman tahallaan, ja seisoi jossain nurkan takana lyömässä ystäviensä kanssa vetoa siitä, kuinka kauan valkoinen tyttö jaksaa huutaa. No, joka tapauksessa heräsin siis tänä aamuna erikoisissa olosuhteissa, ja pysyin sänkyni panttivankina noin kahden tunnin ajan, sillä ilmeisesti lukkosepälle ei tullut mieleenkään, että olisin kenties jossain vaiheessa halunnut pukeutua tai päästä vessaan. Minulle tilanne oli suorastaan kiusallinen, mutta ainakin nyt lukkoni toimii kuin unelma. Mama luovutti minulle uudet avaimet, ja piti viiden minuutin saarnan siitä, kuinka tulee käyttää vain juuri tuohon lukkoon sopivaa avainta eikä esimerkiksi keittiön avainta. Aloin jo epäillä, että olinko se sittenkin minä, joka lukitsin itseni sisään. Oven sisäpuolelta.

Vaikka lukkosepän pikku visiitti oli varmasti elämäni huonointa asiakaspalvelua, se ei ole täällä ensimmäinen kohtaaminen sellaisen palvelualan ammattilaisen kanssa, jonka käytös on ollut kaikkea muuta kuin palvelevaa. Ehdottaisin, että kaikki suomalaiset, jotka tuntevat saavansa huonoa palvelua kotimaamme kaupoissa, ravintoloissa tai missä tahansa palveluita tarjoavassa yrityksessä, tulisivat muutaman viikon elämysmatkalle Tansaniaan. Se opettaisi heitä nostamaan lähi-Siwan kassatädin lakonisen tervehdyksen arvoon arvaamattomaan. Täällä asiakas ei nimittäin ole koskaan oikeassa. Ravintoloissa tarjoilijat liikkuvat suunnilleen samalla nopeudella kuin tiiliskiveä kantava etana ja hymyä on turha odottaa. Tervehdyksen saa vain, jos on todella onnekas. Ruokalistan tutkimiseen – jos sellaista on - annetaan noin kolme sekuntia, ja koko ajan tarjoilija huohottaa vieressä niskaan. Juomien saamiseen menee noin puoli tuntia, ja jostain täysin käsittämättömästä syystä he tuovat juomasi lämpimänä, ellet tajua pyytää kylmää. Miettikää nyt! Ajattelevatko tarjoilijat minun tuumivan, että: ”kyllä kiitos, haluaisin olueni mukavan taskulämpimänä ja kaverilleni Kokis suorastaan kiehuvana”? Ravintolaan ei myöskään kannata mennä oikeasti nälkäisenä, sillä ruokien saapumisessa kestää vähintään tunti. Se johtunee siitä, että suomalaisittain tuttu sananparsi ”niiden pitää ilmeisesti teurastaa se lehmä ensin”, ei täällä ole sananparsi vaan fakta. Ruoka, joka eteesi kannetaan, ei välttämättä ole sitä mitä tilasit, mutta se on paras syödä, sillä toista annosta et ole saamassa ja on erittäin epäkohteliasta jättää ruokaa lautaselle. Jos kaikki menee nappiin ruoka on kuitenkin erittäin herkullista. Ainakin siihen asti, kun porsasta syödessäsi ensimmäistä kertaa huomaat lihapalassa yhä roikkuvat harjakset.

Kaupat toimivat samalla periaatteella. Työntekijät, joita yleensä on ainakin viisi jokaista neliömetriä kohti, kyttäävät silmä kovana, että et vaan varasta mitään. Apua ei tule vaikka pyytäisi, ja jos yrität ostaa jotakin englanniksi, joudut varmasti maksamaan tuplahinnan. Englanninkielen taito paikallisilla on käsittämättömän huono ottaen huomioon, että kaikki koulutus tapahtuu (ainakin teoriassa) englanniksi ja se on maan toinen virallinen kieli. Suurin osa väestöstä puhuu Mika Häkkis-englantia, ja on lähes mahdotonta käydä minkäänlaisia vähänkään syvällisempiä keskusteluja. Suurin osa kommunikoinnista rajoittuu ”päivää, miten menee” –keskusteluihin, joissa toinen osapuoli vastaa ”veli guud” , sillä r- ja l-kirjaimen välinen ero on paikallisille käsittämätön. Mietin syytä tähän kielitaidon puutteeseen, ja vastaus saapui 7- vuotiaan yönmustan hurmuripojan muodossa. Hän yritti voittaa sydämeni ensin lahjoittamalla minulle tutin muotoisen tikkarin, ja sen jälkeen hyppäämällä pidemmittä puheitta syliini. Yritin kiusaantuneena tipauttaa poikaa takaisin lattialle, sillä vaikka hän olikin tähän mennessä kohteliain poikaystäväehdokas täällä, eteni hänkin hieman liian nopeasti. Keskustelimme hetken, ja se meni suunnilleen näin:

Poika suahiliksi: ” Puhutko englantia? ”

Minä englanniksi: ” Kyllä, entä sinä? ”

Poika suahiliksi: ” Totta kai puhun, olenhan korealainen!”

Ei siis ole ihmekään, että kielten oppiminen on vaikeaa, jos lapsille ei edes opeteta mistä maasta he ovat kotoisin.

Vaikka tämä kulttuuri-identiteetittömyydestä johtuva kielitaidon puute aiheuttaa hankaluuksia muiden keskustelujen osalta, sujuu englanniksi rahan pyytäminen kuin vettä vain. Se, että valkonaamoilla on kasoittain rahaa ja halua jakaa sitä ympäriinsä on täällä universaali totuus, jonka jopa tuo hämmentynyt korealaispoika tiesi. Hänen pyyntönsä sen jälkeen kun olin antanut pakit oli vain vaatimaton ”van dola”, mutta muun muassa naapurimme pyysi lainaan 150 euroa toisella tapaamiskerralla, eikä ole puhunut meille sen jälkeen kun kieltäydyimme. Punnitsin pitkään antaisinko hänelle tuon 150 euroa, jotta hän voisi maksaa ylipiston lukukausimaksun, vai menisinkö safarille. Puolustuksena haluan todeta, että minä todella rakastan elefantteja.