Opettajien mediakiusaaja
Olen otsikon mukainen mies. Ainakin, jos on uskominen kuluneella viikolla saamaani kuulijapalautetta. Ympäri Suomea palautetta on tullut ja olo on nyt kuin olisin suviseuroilla epäillyt Mooseksen kirjojen jumalallista alkuperää. Eräskin lehtori pääkaupunkiseudulta teki selväksi, että opettajanhuoneessa on useasti keskusteltu siitä, miten Harri Moisio voi yhä hullunkurisine mielipiteineen työskennellä radiossa. Kiitän saamastani huomiosta ja olen kovin otettu siitä, että olen aiheuttanut mekkalaa kansankynttilöiden kaikkein pyhimmässä paikassa, jossa valmistaudutaan päivä ja tunti toisensa jälkeen yhteiskuntamme toivojen kouluttamiseen.
Omalta osaltani opetuksessa jokin on ilmeisesti mennyt pieleen, sillä kovinkaan merkilliseksi yksilöksi en koe kasvaneeni. Usealla paikkakunnalla sitä yritettiin, mutta lopputulos on mitä on. Arkiaamuisin se on kuultavissa.
Kaikki lähti siitä, että julkealla tavalla menin referoimaan uutista, jonka mukaan yläasteen koululiikunnassa ei välttämättä käytännön tasolla toteudu sille asetetut ylevät tavoitteet.
Uutinen perustui Päivi Bergin väitöstutkimukseen, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa lauantaina 30.1.2010. Väitös kuuluu sosiaalipsykologian alaan.
Tuoreen tohtorin väitöskirja on luettavissa osoitteesta:
https://oa.doria.fi/handle/10024/52500
Bergin mukaan liikuntatuntien pallopeleissä joukkueet ratkaistaan yhä ns. kapteenijaolla. Ei kaikkialla, mutta yhä siellä täällä näin tehdään.
Tämän otin radiossa korostuneesti esille ja seurauksena siis oli jumppalehtoriyhteisön asettama fatwa, jota tuntuu myös muu opeyhteisö tukevan.
Olkoon sitten niin. Kävelkööt he kadun aurinkoista puolta, minä väistelen varjoisalla puolella.
Monelle palautteenantajalle – siis opettajalle – ei riittänyt se, että kerroin kouluissa yhä voimassa olevan kapteenijako-käytännön perustuvan väitöstutkimukseen. Minulle vakuutettiin, että ei voi pitää paikkansa. Minun oletettiin puhuvan täysin vastoin parempaa tietoa. Tuntuu kummalliselta, että opettajat, jotka hekin ovat akateemisen myllyn käyneet läpi, yrittävät omilla subjektiivisilla näkemyksillään kumota tiedeyhteisön hyväksymän tutkimuksen. Minun monimutkaiset ylioppilaspohjalta kumpuavat näkemykset voikin maisteri tyrmätä, mutta en lähtisi maisterina tohtoria haastamaan tohtorin erikoisosaamisalueella. Niin kuitenkin tapahtui, kiukku vei voiton.
Totesin radiossa, että en ole ikinä ymmärtänyt liikunnanopettajien funktiota. Opiskellaan monta vuotta Jyväskylän yliopistossa ja gradu tehdään jostain Tapio Korjuksen keihään asennosta Soulin olympialaisssa. Sitten kauhtuneet verkkarit jalkaan, pilli suuhun, tamburiini käteen ja opettamaan lapsia liikunnan saloihin. Kun pelataan pallopelejä, opettaja valitsee oppilaiden joukosta kapteenit, jotka valitsevat joukkueet. Viimeiseksi valituksi tuleminen voi olla iso häpeä.
Bergin mukaan koulukiusaaminen näkyy kapteenijaoissa niin, etteivät kapteenit halua valita kiusattua joukkueeseensa. Itse vein asian niin pitkälle, että väitin opettajan usein nimeävän parhaat jalkapalloilijat tai jääkiekkoilijat joukkueiden kapteeneiksi. Kapteeneina toimivat siis lajia jo harrastavat, kilpailuvietin puraisemat nuoret, jotka eivät taatusti ylipainoisinta luokkatoveriaan ensimmäiseksi joukkueeseensa nimeä.
Muistelin myös omia kouluvuosiani ja kuvottavaa 2000 metrin juoksukoetta. Itse menestyin siinä aina hyvin, mutta jonkunhan siinäkin piti jäädä viimeiseksi. Juoksutulokset olivat aina julkisia ja se, joka kompuroi matkan kolmea minuuttia kärkeä hitaampana, saattoi hyvinkin itsensä naurunalaiseksi. Ennen juoksua moni kovaan ääneen ilmoittikin, ettei aiokaan juosta tosissaan. Hyvä suojamekanismi, kun tietää, ettei kuitenkaan pysty juoksemaan kovaa.
Opettajaa jonkun mahdolliset naurunalaiseksi joutumiset eivät tuntuneet kiinnostavan. Ja miksikäs olisi: hänhän toteutti vain opetussuunnitelmaa.
Toivon, että moisesta juoksupelleilystä on tajuttu luopua. Samoin kuin liikuntasalissa tehtävistä kuntotesteistä, joissa vedetään leukoja, punnerretaan ja tehdään vatsalihaksia. Mukavahan se kuntoaan on ylipainoisen testauttaa, kun paikallisen futisseuran juniorilupaus naureskelee onnettomille ja ponnettomille yrityksille vieressä. Ja opettaja toteuttaa taas opetussuunnitelmaansa pilli suussaan ja tamburiini kädessään. Jaksaa, jaksaa, hän huutaa, kun toinen yrittää saada ensimmäistä leuanvetoaan aikaiseksi. Edellinen atleetti sai tuloksekseen 26.
Työelämässäkin tehdään kuntotestejä. Niissä intimiteettisuoja on kohdallaan. Minunkaan ei tarvitse punnerrustaitojani esittää kollegoilleni. Mutta mehän olemmekin aikuisia. Me emme kestä, jos toinen aikuinen nauraa meille. Kestimmekö teineinä? Muistaakseni emme. Kestävätkö nykyiset teinit? Tuskin.
Ihmettelin radiossa myös, miksi oppilaiden yksilölliset liikuntatulokset tuntuvat olevan julkista tietoa, jolle kaikki voivat osoittaa ihastuksensa tai pilkkanaurunsa, mutta lukuaineiden koetuloksia pidetään suurina valtiosalaisuuksina. En muista, että opettaja olisi koskaan omina kouluvuosinani ilmoittanut julkisesti ketkä saivat nelosen tai vitosen. Ei hän kertonut kympin koetuloksen saaneiden nimiäkään. Käytäntö lienee voimassa yhä.
Omituista, että niinkin henkilökohtainen asia kuin oma ruumis voidaan asettaa pilkan ja naurun alttarille, sen sijaan suunnaton tyhmyys tai fiksuus pidetään vain oppilaan ja opettajan kahdenvälisenä tietona. Omituinen on opetussuunnitelma, täytyy sanoa.
Mikäli provosoivat näkemykseni ovat aiheuttaneet mielipahaa, olen pahoillani. Ilkikuristen ilmausten sävyttämää mielipidettäni en ole kuitenkaan valmis muuttamaan. Mikäli koululiikunnan tavoite on saada nuoret liikkumaan, nauttimaan liikunnan riemuista, oppimaan mukavia liikuntamuotoja, on tavoitteissa pahasti epäonnistuttu. On epäonnistuttu 1980-luvulla, eli omina kouluvuosinani ja on epäonnistuttu myös sen jälkeen.
Todisteena nykytilasta voisi toimia vaikkapa varusmiesalokkaiden huono fyysinen kunto. Suurin osa esimerkiksi tammikuun 2010 saapumiserästä on ollut yläasteikäistä vielä muutama vuosi sitten. Heitä varten onkin varuskuntiin hankittu Nintendo-pelilautoja.
En väitä, että liikunnanopettajat olisivat suomalaisten sotilaiden huonoon kuntoon syyllisiä, ainakaan yksin. Minusta – ja vain minusta – syyllinen on se yleinen täydelliseen kehonhallintaan ja huippukuntoon painostava ilmapiiri. Ei riitä, että on hyvässä kunnossa, pitää olla maraton-kunnossa. Kuntoilussa pitää olla aina tavoite, ei riitä, että lähtee pienelle lenkille haukkaamaan happea. Olet siis joko huippukunnossa, tai et ole kunnossa ollenkaan. Vähemmästäkin tavallinen ihminen masentuu ja jättää liikkumatta kokonaan.
Sen verran kuitenkin toivoisin liikunnanopettajilta pelisilmää, että muistaisivat aina olla heikomman puolella. Mitä järkeä on pelata jotain koulujen välisiä jalkapallopelejä, kun siellä pelaavat pääasiassa kuitenkin ne, jotka harrastavat lajia seuratasolla muutenkin? Kyllä parhaat liikkuvat varmasti vapaa-ajallaan, oleellista lienee saada se heikoin aines nauttimaan liikunnasta. Jos rimppakinttu tai läski jää kapteenijaossa aina viimeiseksi, miten voidaan olettaa, että hän jonain päivänä palaisi halusta pelata harrastusmielessä vaikkapa salibandyä? Miten tämä saadaan kuntosalille, jos pelkää vielä aikuisenakin, että se vieressä vatsalihaksia tekevä pidättää nauruaan?
Ei liene helppoa olla liikunnanopettaja. Ei ole helppoa myöskään olla oppilas kesyttämättömässä kehossa; kehossa, joka ei tavoitteisiin pääse, eikä juoksuvoittoon taivu.
Selvennyksen vuoksi todettakoon, että oma suosikkiaineeni koulussa oli aina liikunta, koska menestyin siinä. Pelasin jalkapalloa seuratasolla 18-vuotiaaksi saakka. Ja kyllä: Olin usein kapteenina valitsemassa joukkuetta. Parhaat poimin aina ensin, ilman opettajan moitteen sanaa.
3.2.2010 Minna
Allekirjoitan täysin tämän mielipiteen ja voin vakuuttaa että lasteni koulussa vuonna 2010 on ainakin 1 jumppamaikka, joka toimii juuri noin kuin yleistit. Olen miettinyt että pitääkö/voiko asiaan puuttua, koska omat kullanmuruni (kaksoset) ovat tätä heikompaa ainesta.