Eilen olin yli 80 tuhannen muun mukana katsomassa Madonnaa. Tai siis tanssimassa, nauramassa ja vähän itkemässäkin. Ja ihailemassa suuren maailman lavasysteemejä.

Helsingin elokuinen ilta oli hauska kaikkinensa..ja vastoin ennakkopelkoja asiat sujuivat kuin Maddyn tanssiryhmän tanssi. Pelolla odotetut vessajonot olivat inhimillisiä, kaljatelttaan ei päässyt mutta ei haitannut ja niin sisään- kuin ulospääsy oli yhtä rauhallista kävelyä ilman tunkemista ja muuta. Ainoat miinukset itse illassa oli Like A Prayerin versiointi ankarana konemäiskeenä ja tämän aamuinen tyyppi Hesarissa.

Kuulemma Kovimmat fanit olivat varustautuneet  Madonnan keikalle vaipoin. Lehden haastattelemalla aikuisella naisella oli kuivikkeet hameen alla ”että pystyi keskittymään biletykseen eikä vessassakäynteihin”. Mielikuva siitä, että vieressä saattoi seistä eilen aikuinen tyyppi joka lorotti housuunsa samaan aikaan kun taputimme lavalla oleville hurmaaville espanjalaiskitaroille ja flamencomeiningille on - irvokas.

Tätä en olisi halunnut tietää. Enkä enää koskaan pysty olemaan rentoutunut isoissa konserteissa. Mitä jos? Mitä jos tuolla tuossa on bailuvaipat hameensa alla..JAIKS.

Montakohan kertaa olen jankuttanut, että työmatkan pienikin  muuttaminen virkistää kummasti..ja itse aina samoja reittejä kuitenkin kulkee Radio Aaltoon(”itsestäänpä se paha pappi saarnaa”).

 Paitsi tänään kun kesäaika alkoi lähetyksissä.  Nyt nappaa julkisten aikataulut! Ensin fillarilla juna-asemalle, auringossa Helsingin rautatieasemalle, siellä Tuska -festareiden jämät nukkumassa penkeillä ja raitiotievaunulla töihin. Matkalla näki maailmaa enemmän kuin viikossa marraskuussa. Ainoa miinus rautatieaseman ainoan kahvipisteen pitkä jono..no. Säästyi rahaa ja yksi pahvikahvimuki, koska töissä uutistoimittaja Ilarin keittämät kahvit olivat valmiina. 

Kyllä toimi. Ja toimii tämän viikon ennenkuin loma vie.

P.S. Sovitaanko nyt, että tällä viikolla ei vielä aloiteta narinaa helteistä, missä niitä nyt ikinä onkin. Viime viikolla se alkoi jo, KOLME PÄIVÄÄ HELTEIDEN ALETTUA. Liian kuuma, ei saa nukuttua, lehdissä otsikkoja helteen ja alkoholin yhteisvaikutuksesta ja kaikki tämä. Ei vielä, koitetaan edes me terveet olmit nauttia tästä..

Pakko täsmentää: oma tulevaisuus ei jännitä siinä mielessä, että tähyäisin jo eläkepäiviin.

Ensi viikko jännittää. Olga K Showhin tulee kaksi jännittävää miestä. Toinen heistä on mahtavan haasteellinen haastateltava jo siitäkin syystä, että hän on itse tehnyt loistavia haastatteluja ollessaan televisiostara. Jari Sarasvuo tulee tiistaina kylään  ja tarkoitus on saada hänet sparraamaan meitä kaikkia. Fight club on tuon tulipään uusin viritys. Bisnestyypit voivat kovalla rahalla treenata itseään kovaan fyysiseen kuntoon ja siinä samalla hoitaa päätään Isä Sarasvuon johdolla.

Odotan innolla Jarin tuloa. 

Saman viikon päättää mies, jolle olen lähettänyt kaksi fanikirjettä. En ole koskaan ollut mikään fanipostin lähettelijä, mutta kirjailija Riku Korhosen kolumnit Helsingin Sanomissa ovat pakottaneet kirjoittamaan. Kyllä kyllä, ensimmäiseni aloitin sanoilla “En ole koskaan aikaisemmin, mutta nyt oli pakko.”

Miehen tuorein kirja jättää jäähyväiset tytöille. Korhonen on havainnut tulleensa näkymättömäksi tytöille, ja nyt on aika ajatella naisia. Mielenkiintoista keskustella muun muassa siitä mikä erottaa tytön ja naisen.

Ismo Alanko lauloi joskus että yö erottaa pojasta miehen…   

Mutta tätä kirjoittaessani on perjantai ja viikonloppu edessä. Pakko pakottaa itsensä ihan Sarasvuon vuoksi juoksemaan…että olisi omaa “fight clubia” taustalla…

Onpa paheellinen olo. On maanantai ja aamupalana oli sipsejä ja vaahtokarkkeja.

Vaahtokarkit olivat jo kuivahtaneita ja sipsit niitä kiponpohjallisia..mutta suuhun tuli tungettua.

Miksikö? Siksi että Radio Aallon väki vaihtoi työhuonetta ja pidimme tuparit ystävänpäivää edeltävänä perjantaina.Siivosimme pöydät lähdettyämme perjantai-iltana..noin niinkuin muuten. Nämä herkkukipot olivat jääneet tiloihimme. Kun allekirjoittanut aina arkisin astuu ensimmäisenä toimitustiloihin..niin siinähän ne jämät sitten huusivat.

Ei pitänyt mutta käsi kävi.

Ei siinä mitään, tämä ei ole tapa: mutta on se koodattu lujasti pääkoppaan se tietoisuus hyvästä ja pahasta. Minä nimittäin salakuljetin sanomalehtien sisällä vaahtokarkkeja studioon..ajattelin että jos joku näkee ison ihmisen syövän heti aamusta moista epäterveellistä, niin mitä se ajattelee. 

En ole ennemmin syömisiäni ihmeemmin hävennyt. Iso ihminen saa mielestäni todellakin syödä hyvällä ruokahalulla ravintolaruokaa sen harvan kerran kun ravintolassa syö. Enkä erityisemmin vakoile muiden ihmisten lautasia kahviloissa tai ruokaloissa..mutta nyt se iski. Se typerä  barbiemainen ajatus, että pieni ja söpö voi syödä vaikka lihapiirakkaa kahdella nakilla aamiaiseksi ja se on edelleen pientä ja söpöä. Jos isompi ihminen niin tekee, niin se on osoitus alhaisesta kyvystä hallita mielitekojaan.

Nyt on karkkiaamiainen takana..ja voin sanoa että ei tule tavaksi. On kamala nälkä ja päälle huono omatunto. Huono lähtö uuteen viikkon ruokapoliittisesti. Lupaan parantaa tapani.

P.S. en ole ikinä kokeillut shampanjaa ja vaahtokarkkeja yhdessä. Tämän kahvia ja vaahtiksia-elämyksen jälkeen  en aio kokeillakaan, ellei ole pakko!

   Eilen oli uskomaton päivä. Törmäsin kahteen elämäni tärkeään mieheen.

Ensin vastaan tuli tyyppi, jonka ulkoinen olemus on aina puhutellut minua. Periaatteessa hän on pukumiehiä, joka ihmislaji ei ole  ns. mun juttu, Mutta. Hän käyttää usein myös nahkaa..ja nahkahousut sopivat kuin hansikas hänelle. Tällä miehellä on  traaginen lapsuus, joka vetosi minuun heti alkumetreillä.

Hänen on vaikea puhua tunteistaan, mutta se nyt on aika yleistä . Kaksinollessaan hän osaa keskittyä kumppaniinsa, ja se on tärkeintä.

No heti tämän jälkeen tuli vastaan se toinen, tuoreempi tuttavuus. Tämä onkin sitten ihan eri kastia. Kuuluu osastolle Trouble, ja se loistaa otsasta jo kauas. On tosi säätäjä ja luovan työn tekijä. Sellaisten kanssa on useimmiten tosi hauskaa. Tämä tapaus on myös todella hyvä suustaan, ja se on piirre, jota olen aina arvostanut miehessäkin.

   Oli todella hauskaa ja omituista törmätä näihin molempiin samana päivänä. Mietinkin hetken, että jos elämä ei olisi vienyt niinkuin se on vienyt..niin kumpi noista olisi ollut “se juttu”.

Ehkä se ketaleempi, vaikka toiselle ne nahkahousut sopivatkin niin hyvin. Kun se on sitten kuitenkin aika tosikko.Aikuisia miehiä ovat molemmat ja elävät  aikuisen ihmisen elämää…kumpikin tavallaan.

   Tuottaja-Niska ehti jo kauhistella aamulla, että miten mä nyt yhtäkkiä avaudun miehistä ihan Radio Aallon taajuuksilla..kahden lapsen äitinä vielä.Lohdutin häntä, että puhun fiktiivisistä miehistä.

Jo pikkutyttönä menetin sydämeni Batmanille. Maanantai-iltana Subilta tuli kauniin synkkä Batman Begins-leffa..ja nautiskelin taas kerran sen ankarasta maailmasta ja Gotham Cityn sumusta.

Nelosella puolestaan jatkui Californication, joka on todella kova, härski ja loistavasti kirjoitettu sarja. Päähenkilö on retkukirjailija Hank, jota esittää Salaiset kansiot-stigmastaan eroon päässyt David Duchovny.

Batman ja Hank forever! Tai ainakin seuraavaan lempisarjaan asti….

Poika on meille annettu, tähti on lähes syttynyt. Vaikkakin oikeusmurha tapahtui viime sunnuntaina.

Kun keski-ikäinen mies katsoo nippa nappa täysi-ikäistä tyttöä ihaillen, mitä tulee mieleen? Todella ikäviä ajatuksia. Jos keski-ikäinen mies jakaa ihailuntunteitaan toisten kanssa, eikö se ole jo säälittävää. Ja naisen näkökulmasta inhottavaa ja jotenkin..perverssiä.

   Olen samaa mieltä. Mitä pitäisi ajatella omasta itsestä, kun täysin avoimesti puhun muiden ikäisteni tai kymmenen vuotta nuorempien naisten kanssa hädin tuskin täysi-ikäisestä Petestä. Aluksi me puhuimme tästä melkein lapsesta tyyliin ”aika pakkaus ja valmiin oloinen viihdebisnekseen”..nyt me olemme alkaneet kuulostaa ällöttävältä ja himokkaalta sivuraiteelle ajautuneelta  keski-ikäiseltä ämmälaumalta, jota nuorten miesten on todella syytä pelätä ja kauhistella. Muulloinkin kuin pikkujoulujen aikaan.

   Ikäviä ajatuksia omasta itsestä on herättänyt Idols-Pete. Mehän elämme maailmassa jossa ei ole enää todella suuria tähtiä tyyliin ”Tarva” tai ”Tauno Palo”. Tähdeksi luokiteltujen ihmisten nimen edessä on aina joku etuliite. Se voi olla esim. Missi-, BB- tai Huippis-Jotain.

Minä en kuulu siihen ihmisryhmään, joka väittää katsovansa televisiosta vain uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Olen aina julkisesti vouhottanut typeristä teinisarjoista tyyliin Beverly Hills ja  umpikirjoitetuista sitcomeista kuten Frendit ja tulen aina vouhottamaan.

Toki katson myös uutisia ja ajankohtaisohjelmia, mutta jos Greyn Anatomia ja A-tuubi kilpailevat, sairaalahömppä voittaa.

Siinä mielessä tässä ollaan pidetty itsensä puhtaana, että nämä suljetut talot ja niissä sekoilevat teinit olen jättänyt muiden tuijotettaviksi.

Idols on poikkeus. Olen katsonut sitä alusta lähtien enkä ikinä allekirjoittanut sitä nöyryytyskeskustelua ja minäkuvan hämärtymislätinää ensimmäisen Idolsin aikaan. Jos minun aikanani olisi ollut Idols, olisin varmaan mennyt kokeilemaan ja hakemaan uuden elämyksen. Kun  käsityön opettaja on ivannut joulujuhlapäivänä tekemiäni lapasia alempiluokkalaisille,  silloin tietää mitä on tosi nöyryytys. Pari levy-yhtiötyyppiä ei pysty ikinä samaan.

Mutta tämä Pete Parkkonen, tämä Pihtiputaan kaunis ja väkevä laulajatulokas. Hän on saanut minut häpeämään itseäni ja kaltaisiani. Niin nuoren fanittaminen tässä iässä on säälittävää..vai onko? Vai onko se peräti pelottavaa? Saako täti-ikäinen ihailla nuorta lihaa julkisesti? Saako?

  Näin joulun alla lienee syytä pyrkiä kohottaviin loppulauselmiin. Nyt tulee: Jos on niin että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin Pihtiputaan tapauksessa Jumala on kyllä aivan jumalattoman kaunis JA taitava omassa musiikkilajissaan. Amen.

P.S. Pete:  Se oli niin väärin että sä tipuit Idolsista. Mä äänestin kyllä sua, toisin ku nukkuvat joiden vika tämä on!

HUOM. IDOLS-FINALISTIT KOOP JA ANNA VIERAANA OLGA K SHOW:SSA 11.12 KELLO 8.00! 

   Ylläoleva otsikko on varastettu kirjailijalta.

Riku Korhonen kirjoittaa kolumnia Helsingin Sanomiin ja hän pohti kesällä naisen katsetta.

Erään kapakkatokaisun mukaan hänellä oli joskus “kosmisen hyvä perse”. Mies oli ehkä kahdenkymmenen kolmen ja pikkusiskon seurassa. Hän tulee muistelemaan lausetta kuolinvuoteellakin.

Päiväkodin juhlissa viisi nuorta miestä esitti ”Ari Koivusen Hetki lyö” –kappaleen. Näin kertoi viisivuotias silmät loistaen. Katsoin, että vielä ei ole populaarikulttuuriluennolle tyyliin ”Kuulehan poikani, suuria suomalaisia laulajia oli mm Kirka ”jne…

Tätä lukiessa olemme taas siirtäneet kelloja. Maalaistalossa nämä kellonsiirtoviikonloput olivat jatkuvan marinan aihe. Helsingin herrojen kotkotusta, herrojen jotka eivät ymmärrä nautaeläimen sielunelämää. Tulisivat itse tänne siirtämään lehmän sisäistä kelloa aamukuudelta lypsyaikaan. Näitä lauselmia kuunnellen olen aikuistunut.
Sikäli lienee ymmärrettävää, että hurjina vuosina parikymppisenä talviaikaan siirtyminen oli suurta juhlaa. Saihan siinä yhden ylimääräisen tunnin riekkuma-aikaa, mukamas. Ja tunsi kapinoivansa agraarijuuriansa kohtaan.

Joka maatalon tyttö sai ensimmäisen kännykkänsä 90-luvun puolivälissä. Olin toki pitänyt kannettavaa puhelinta kädessäni jo synkällä kahdeksankymmentäluvulla. Tai siis kantanut järjettömän kokoista akkusysteemiä jonka virralla pystyin puhumaan johdolla kiinni olevaan halkoon. Se oli Yleisradion omaisuutta ja tein sillä suoria raportteja kaupungilta. Tuntui, että käsissä oli koko modernin maailman hienoin saavutus ja samalla helvetinkone. Jossain tulevaisuudessa odottivat puhelinfirmojen lauseet, jotka lupasivat kuin hienoin prostituoitu olla jatkuvasti kaikkien kanssa koko aikaa, vai miten se nyt meni.

Sittemmin kännykästä on tullut jatkuvasti näprättävä lelu, kamera ja kello.

Nyt olen täysin kyllästynyt kännykkään. Olen kieltänyt ihmisiä soittamasta tiettyyn kellonaikaan. Sen olen pyhittänyt perheelle. Öisin ei saa soittaa edes paavi. Kun osa työstä on puhelimessa puhumista, ei paljoa nappaa vapaa-ajalla jorista. Paitsi niiden muutaman säilyneen ystävän kanssa tietysti.

Kännykkä on ollut jo pitkään ainoa kello monelle meistä. Nyt olen kyllästynyt siihenkin. En jaksa kaivella puhelinta laukun pohjalta, vain nähdäkseni ajan kulumisen.
Tällä viikolla annoin itseni ymmärtää. Haluan rannekellon. Sellaisen perinteisen isotauluisen. Ehkä suorastaan viisareilla?

Muistatteko kun rippilahjaksi saatiin Leijona? Itselläni se pyörii jossain laatikonpohjalla ja siinä on nimeni kaiverrettuna. Taisin kylläkin saada sen kymmenvuotislahjaksi. Olo oli mahtava kun sen käteensä laittoi. Ison tytön merkki.
Ja muistatteko isoisienne taskunauriit? Mummojen kauniit kaulakellot? Sukulaistalon käkikellon käpyvetimillä? Naapurin isännän sodassa kaivertamalla tekemän seinäkellon?

Saadaankohan nykyään protu- tai rippilahjaksi kello. Vai onko lahjana aina kännykkä mahtavalla liittymäpaketilla? Mites siitä revitään sukusaagaa keski-iässä, kysyn vaan?

Ei mulla nyt mitään varsinaista asiaa ole.
On vaan kiva olla teiniksi taantuneena, olo melkein kuin lukion ekalla perjantaina puoliltapäivin. Silloin illan kihinät kutkuttivat kilttiä perhetyttöäkin, tai ainakin kuvitelma niistä.
Aikuisena kutkuttaa ajatus rennosta lehmimisestä paksulla olohuoneen matolla saunapuhtaiden pienten poikien kanssa. Iltapalana epäterveellistä pannukakkua ja eilen tehtyä mansikkahilloa.
Huomenna tulee yökylään koko sakin rakastama bestikseni .Ei voi valittaa.

Valitusvapaata perjantaita kaikille!

“Savolainen vierastaa väitelauseita viimeiseen asti. Sellaisen sanottuaan voi joutua tekemään jotain ihan oikeasti.”
Näin on sanonut runoilija Jouni Tossavainen. Miehen 50-vuotishaastattelu julkaistiin Hesarissa 9.lokakuuta. Tämä runoilija Tossavainen rakastaa juoksemista. Hän ei ole Helsingin Sanomien mukaan suuren yleisön kirjailija. En ole minäkään Tossavaista lukenut.
Kriitikoillakin tuntuu olevan vaikeuksia ymmärtää miehen teoksia kirjoittaa Juha Mäkinen. Tossavainen ei usko ihmisten ylipäänsä ymmärtävän toisiaan. “Kun me nyt tässä puhumme, on minusta hämmästyttävää, jos joku viesti menee jollakin tavalla perille.”

Nyt päästiin asiaan. Monen mielestä savolaiset ovat hauskoja ihmisiä ja sosiaalisia sulavia delfiinejä, jotka ilakoivat seuran kuin seuran hyvälle tuulelle.
Minun mielestäni asia on päinvastoin. Savolainen pitää hauskaa vain ja ainoastaan itsensä kanssa. Hän ei ole hauska millään muotoa ainakaan länsi-suomalaisen ihmisen mielestä. Joutavanpäiväinen männäluikahuttaa ja suattaapatuoollakkii ei ole hauskaa. Savolaiset ovat suomen herkkähipiäisintä kansaa.

Olen keskipohjalainen joka aikuistui Etelä-Savossa. Alkuvaikeuksien jälkeen löysin yhteisen sävelen kaupungin ja sen asukkaiden kanssa. Suuri osa ystävistäni on savolaisia ja ylpeitä siitä. Meillä on hauskaa keskenämme, varsinkin silloin kun alamme jauhaa maakuntien eroista.
Tästäkin huolimatta olen hautaan asti sitä mieltä, että savolaiset kansana ei ole hauska. Minun savolaiset ystäväni ovat ja se johtuu vahvasta länsirannikon vaikutuksesta. Eli minusta. Jaksanhan muistuttaa heitä usein mm. siitä, että suurin osa Miss Suomista on tullut lännestä. Minun mielestäni tämä on hauskaa.Ja se on väitelause. Joita ainakin itse rakastan. Parasta on, jos nimenomaan joutuu tekemään jotain ihan oikeasti.
(Lähdenkin tästä Miss Suomen virallisille sivuille laskemaan, montako missiä on lähtöisin länsirannikon suunasta)