Delay
Kirjoitan tätä vielä laina sohvalta. Ei, en ole kotona vaikka niin jo luulin. Sitten viimeviikon ja hermoromahduksen ja siitä toipumisenkin, en ole vieläkään edennyt Belgiasta.
Luulin olevani jo omalla sohvalla ja katsovani Olympialaisia Suomitelkkarista, mutta ei. Reilu vuorokausi mieheni saapumiseen, sain kiinteistövälittäjältä puhelun kesken ruokaostoksien lähimarketissa. Ymmärrän vain että vuokrasopimus, mieheni nimen ja että omistaja jotain ja nyt tulee sakkoa ja iso ongelma. Kysyn ihmeissäni mikä sakko, mikä ongelma? No Englanti ei juuri parantunut vaikka kuinka toistin EXCUSE ME? Sanoin että tulen sinne, mutta virkailijalle ei nyt käynyt. Sain ajan ilta viideltä. Ou jee! Voin vain kuvitella kuinka sujuvasti asuntoasioiden hoitaminen taas hoituu jossakin virastossa kahden umpiväsyneet pikkukoululaisen kanssa á 2 ja 4 vuotta. Karnevaalitamineissa olevat pikkulapset, suoraa koulupäivän jälkeen, joilla on päällään isolla vaivalla ja paljolla rahalla hankkimani puvut. Maanantaina molemmat väkisin halusivat olla Mega Mindeja, sain ne viimeiset puvut, mutta unohdin lompakon ja en saanut niitä kaupasta ulos. Keskiviikkona aamupäivällä pääsin henkihieverissä hakemaan ne ja maksoin itseni kipeäksi, mutta illalla molemmat olivat jo päättäneet olla sittenkin prinsessoja. Joten keskiviikkoillan ohjelma muuttui Prinsessapukujen hankintaan, myönnän lapsellista antaa periksi lapselle, mutta ajattelin näiden olevan ainoat ja viimeiset karnevaalit jotka he minun laskuun juhlisivat. Seuraavat sitten Rioon on omakustanne matka. Herättyämme ennen kukonlaulua kihartamaan prinsessojen hiuksia toinen P2 päättää sittenkin olla kissa. Talo on hyskynmyrskyn, stressiä on muutenkin riittämiin. Ja lähes kaikki karnevaaliasuja lukuun ottamatta pakattuna. Yritän vastustella, hänellä on päällään vaaleanpunaiset sukkahousut ja vaaleanpunainen pitkähihainen paita. Kasvoilleen kaksivuotias tyytyväisenä asettelee mustaa kissanaamaria ja sanoo olevansa valmis. Voisitko vielä äiti laittaa minulle hännän? Yritän kaikilla mahdollisilla keinoilla saada häntä vaihtamaan edes mustat trikoot, ollakseen musta kissa. Mutta kaksi vuotias on päättänyt olla vaaleanpunainen kissa, pinkeissä sukkahousuissaan, lopulta tiedän häviäväni tämän sodan ja hyväksyn prinsessan ja vaaleanpunaisen kissan. Häpeillen vien heidät kouluun ja yritän selittää opettajalle puvun taustoja, turhaan! Hän ei osaa yhtään englantia. Vaikenen jälleen ja syöksyn kotiin pakkaamaan. Hetkeä myöhemmin ruokakaupassa siis saan tuon puhelun. Ja nyt koulun jälkeen, kun lapset ovat henkihieverissä ilakoineet koko päivän, yritän raahata heitä mukanani kiinteistövälitysfirmaan, jossa on remontti. Aulan portaista puuttuu kokonaan kaide, kaikkialla on lautapinoja ja kaikkea muuta lapsiturvallista härpäkettä.
Samalla yritän psyykata lapsiani jo ennakolta. Ei tarvi pelätä tai mitään, mutta äidin on nyt ehkä puhuttava vähän kovalla äänellä ja oltava vähän äkäinen. Ei mitään hätää! Se on huonoa käytöstä, minä tiedän ja niin EI saa toimia tai käyttäytyä, mutta nyt on iso ongelma ja äidin nyt vaan ehkä on oltava vähän äkäinen ja kovaääninen. Voi ei, tämä tuntuu hirveältä selittää lapsille, eivät he tajua, että se on isin työnantaja joka pidättää rahaa, koska on maksanut takuuvuokran ja ME emme saa sitä rahaa ennen kuin omistaja on tarkistanut asunnonkunnon ja nyt omistaja ei suostu tarkistamaan asuntoa, ennen kuin se on täysin tyhjä ja muuttoauto saapuu vasta loppukuusta. Tavarat on pakattuina ja pinottuina autotalliin ja me suunnittelimme poistuvamme maasta 3 päivän kuluttua, mutta omistaja ei voi joustaa. Asunto on käytännössä tyhjä, muttei täysin tyhjä sillä muuttolaatikot on autotallissa. TÄMÄ EI VOI OLLA TOTTA!
Olen myynyt tai antanut pois KAIKEN siis kaiken ruokatarvikkeista ja ruoanvalmistustarvikkeita myöten. Olen myynyt lasten sängytkin ja nukumme siis kaikki yhdessä vuoteessa, ja vuorokauden päästä siinä nukkujia on neljä, kun isi saapuu kotiin. Ja nyt alle 3 vuorokautta ennen lentoa saan kuulla, etten voi lähteä, tai voin mutta siinä tapauksessa menetämme hirvittävästi rahaa. Olin jo rukoillut naapuritkin säilyttämään laatikoita, mutta joka tapauksessa joudumme maksamaan tämän kuun vuokran+ vuokrat sopimuskauden ( 6 kk eteenpäin) loppuun ellei asuntoon löydy alle kahdessa viikossa uusia vuokralaisia. Vuokralainen olisi tulossa, seuraan saapunut uusi pelaaja, mutta omistaja ei suostu tähänkään vaihtoehtoon. Olen siis tällä viikolla turhaan juossut läpi myös kaikki naapurit ja rukoillut heitä säilyttämään laatikoitamme maksua vastaan. Jokainen vetoaa sopimuksiin ja lakipykäliin, olen täysin kummissani vastaavasta joustamattomuudesta. Kukaan ei anna tuumaakaan periksi, paitsi minä, mutta sekään ei auta mitään, minä olen vain pieni kiistakapula siinä omistajan ja seuran välissä. Tämä lakipykälien ja asianajajilla uhkailu on Belgiassa arkipäivää. Jokainen vaatii että lakia noudatetaan mutta silti Belgia on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja mm veronkierto on jotain ihan surkuhupaisaa pelleilyä. Itse kirjanpitäjät ehdottavat voivansa pitää asiakkaalle pimeänkin kirjanpidon. Vuokrasopimus on asia erikseen, tällä kertaa pelkkä vuokrasopimuksen perusosa on 28 sivua ja 5 sivua valokuvia liiteosiona. Omistajilla on huippuedut. Vuokralaisilla ei, sen saan kokea viimeistään nyt.
Luovutan sodan jälleen, annan periksi, sillä ymmärrän että kukaan muu ei taivu. Puolentoista tunnin vuokrapalaverin ja taivuttelun jälkeen olen valmis palaamaan kotiin. Palaverin kulkua ei helpottanut että, umpiväsyneet lapset vuoroin kiemurtelivat lattialla, vuoroin kiipesivät hyllyjen ja pöytien päälle tai lautapinojen siellä keskellä remonttia. Välillä he riisuivat vaatteita ja välillä pukivat, välillä toinen piti kättään suuni edessä, että älä puhu äiti ja tässä ei ole edes osa siitä millainen kaaos koko tapaaminen oli.
Joten viikon aherrus, ihan turhaan ja palaamme jälleen lähtöruutuun. Kaikki kiire ja aherrus, aivan turhaan! Nyt sitten vain odottaisimme.
Tavarat on pakattu. Uudet lentoliput ostettu. Kaikki on laatikoissa, huonekalut on myyty ja muu roju on annettu pois. Vietin yhden päivän jopa kierrätyskeskuksessa lajitellen pois heitettäviä muovipusseja ja metallisia piparkakkurasioita, leluja ja paperisälää, että ekologinen jalanjälkeni olisi mahdollisimman pieni. Parempi kai olisi ollut olla ostamatta niitäkin pipareita tai leluja.
Nyt siis istumme lähes tyhjässä talossa. Kaakelilattiat hohkaavat kylmyyttä ja kaikissa ikkunoissa ei ole edes verhoja. Palelee ja emme ole edes Suomessa. Lasten ainoa huvi on hyppiä sohvalla, ja kiljua ja kirkua, sillä talon akustiikka toistaa kaiken, mahtava kaiku tai suorastaan korvat räjäyttävä, muuta leikkiä ei ole, sillä lelut on pakattuna jossain noista laatikoista. Televisio toimii, mutta teepussit ja kannunkin jaoin pois, eihän minun enää pitänyt olla täällä. Keittelen siis itselleni lämmintä kalkkista kraanavettä ainoassa kattilassa joka talosta vielä löytyy ja kohta kiipeän yläkertaan siihen ainoaan huonekaluun matkalaukkuja lukuun ottamatta joka siellä on. Ja jaan sen kolmen muun kanssa, parempi sekin kuin kylmä kaakeli. Kuolema kuittaa univelat vai miten se nyt meni?
Mutta mikä onkaan rakkaampaa tai ihanampaa kuin omien rakkaiden rauhallinen hengitys ja kosketus?
Joten kaikesta huolimatta, asiat voisi olla paljon huonomminkin.
