Muuttoautoa odotellessa kerkesimme myös jäähyväismatkalle Ranskaan. Ihan sillä mielellä että eräässä laatikossa oli vähän tilaa ja
yhdessä matkalaukussa myös. Eihän sitä ole mitään järkeä lähteä vajaalla
kuormalla muuttamaan, tai ainakaan minun mielestäni! Lisäksi tämä on
toistaiseksi viimeinen mahdollisuus käydä täydentämässä vaate ja
tavaravarastoja Outlet mall:ssa. Meidän perheen käytetyin Outlet mesta on Mc
Arthur& Glen.

Näitä outletteja löytyy useista erimaista ja valikoima on
aika laaja, pienin ja ns. huonoin on Ranskan Lillessä/Roubaix, mutta kyllä
sielläkin saa tuhlattua kohtuudella, huononakin päivänä. Muissa keskuksissa
liikkeitä on huomattavasti enemmän ja valikoima laajempi.

No, joka tapauksessa olisihan sitä aika saada myös viimeiset
aidot Ranskalaiset croissantit ja vähintään laatikollinen samppanjaa tuliaisiksi.
Päivä kului joutuisaan. Muuttoauton saapumiseen oli vielä 3 päivää tai ainakin niin
luulin. Ei mitään kiirettä tai hätää.

Outletista siirryimme ruokaostoksille jättimarkettiin, jossa
noin viiden aikaan lauantai-iltana oli aika tungosta! Yllättäen saan puhelun
suomalaisesta numerosta. ”Olen muuttoauton kuljettaja ja olemme juuri matkalla
Lontoosta Belgiaan, arvioituaika tavaroiden noutamiseen on huomenaamulla klo 9.

Oho, nyt taisi tulla kiire, ajattelen! Ja ryntään lapsineni
ja ostoksineni lyhimpään kassajonoon, joka on tarkoitettu
liikuntarajoitteisille tai raskaana oleville. En huomaa sitä heti, mutta
jonotettuani hetken tajuan erheeni, mutta kun tässä oli lyhin jono! Puolustelen
miehelleni. ” No, miksiköhän?” Punastun täysin. Suomessa viimeiseen asti
muistutetaan että raskaus ei ole sairaus, mutta Ranskassa lokeroidaan toisin
tai huomioidaan miten sen nyt ottaa. Onhan se nyt valtava taakka kantaa mahaansa
normaalielopainon lisäksi, puolustelen. Miksei Suomessa ole näin? Itse asiassa
autoon nouseminen ja siitä poistuminenkin on raskaana hyvin hankalaa, joten
invapaikoille ajaminen raskaana ollessa tulisi olla suotavaa, eikös joo?

Huomattuani kyltin päätän ensiksi olla huomaamatta sitä, ja
ihan oikeasti, en huomannutkaan sitä ensin. Ja isomman tarpeen tullen päätän vetää
hihastani ulkomaalaisässäkortin. Kyltti kuitenkin huvittaa minua niin että
päätän ottaa siitä kuvan todisteeksi ystävilleni, (kuten erifonteilla
kirjoitetuista Belgialaisista ja hollantilaisista vaatekauppojen sovitushuonekylteistä.
hih hii! Sovituskoppi hollanniksi on nimittäin PASKAMER, paikallisittain
lausuttuna paaskaamer , mutta aina ja takuuvarmasti saan röhövät tai
sievistelevät naurut).

Räpsittyäni kuvia huomaan, että ainoa mahdollisuus tästä
eteenpäin on esittää raskaana olevaa, se ei ole vaikeaa kun tunnetut
Belgialaiset herkut kuten ranskalaiset, vohvelit ja laatusuklaa ovat
turvottaneet mahan ja vähän muutakin ja onhan minulla vielä se
ulkomaalaisässäkorttikin jos joudun pulaan. Puhumalla englantia takuuvarmasti
kukaan ei viitsi puuttua asiaan, ainakaan kovasti.

Kassalla kuitenkin tulee ongelmaa samppanjalaatikon hinnan
kanssa, yritän selviytyä Ranskalla, se onnistuu kohtalaisesti. Lasten ollessa
villeinä ja rauhattomina vaihdan englantiin, vaikka itse saankin pari lausetta
muodostettua, en ymmärrä mikä on ongelma? No jotta tilanne taas saisi
mahdollisimman nolon ja huvittavan lopun kassaneiti päättää kuuluttaa tavaratalon
mikrofoniin, selvittääkseen tilanteen perinpohjaisesti. ”PARDON! Kassalla 59 on
ongelma, voisiko joku, joka puhuu englantia tulla kassalle, sillä TÄÄLLÄ ON ulkomaalaisia!”
Sen verran minäkin ymmärrän. Koko kauppa kohahtaa siihen pahimpaan
lauantairuuhkaan ja uteliaat silmäparit löytävät kassalle helposti, katsomaan meitä!
Ja en ole yhtään yllättynyt siitä, että kukaan joukosta ei suostu puhumaan
sanaakaan englantia. Juuri nyt, kun meillä muutenkin on kiire. Kaikki lähimmät
kymmenen kassaa lakkaa toimimasta ja he odottavat mitä meidän kassalla tapahtuu.”
Mikä on ongelma?” Kysyn. Sillä pelkään kärähtäväni laittomasti raskaana olevien
ja invaliidien kassajonon väärinkäytöstä. Mietin kuumeisesti monennellako
kuulla voisin väittää olevani, että se olisi uskottavaa? Ja miten esittäisin
vielä enemmän raskaana olevaa. Notkistan selkääni ja yritän vaivaisesti nojata
käsin lantioon ja hieroa hellästi mahaani. Lasten roikkuessa takinliepeissä
sydän pamppaillen seison marketin kassalla ja odotan mitä tästä seuraa? Tarkoituksenanihan
oli vain ostaa laatikko samppanjaa ja nyt olen koko marketin valokeilassa.
Vihdoin joku miespuolinen työntekijä astelee kassaneidin avuksi vain
ilmoittaakseen että ostaessani laatikollisen samppanjaa saan kaksi pulloa
kaupan päälle. HUH helpotusta! Kiitos vain tästä, mutta olisin ollut ihan
tyytyväinen ilmankin. Valuessani kassajonon ohi kaupassa, jossa on lähes sata
kassaa ja niistä lähes kaikki käytössä, juuri siihen pahimpaan lauantairuuhkaan,
tunnen itseni jälleen kerran apinaksi jonka nyt tuntevat kaikki ja joka itse ei
tunne ketään.

Kyllähän tämä viimeinen Ranskan reissukin olisi voinut
päättyä toisin, mutta ainakin tein sen näyttävästi.

Tämä muutto alkaa oikeasti käydä voimille! Pakkasin kaiken jo reilu viikko sitten ja nyt vain odotamme ja odotamme muuttoautoa saapuvaksi, sillä omistajahan ei millään voi tarkistaa asunnon kuntoa ennen kuin se on TÄYSIN tyhjä.

Jotta välttyisin jokapäiväiseltä siivoamiselta, kyllä lapsemme osaa sotkea ja levittää ne vähäisetkin rojut joita en ole vielä sullonut laatikoihin ja teipannut kiinni. Osan olen jopa joutunut avaamaan uudelleen, sillä odottavan aika on pitkä. Asunnossa on hirvittävä kaiku ja tekeminen vähissä. Kaakelit hohkaavat kylmyyttä, kun matot on kerätty pois. Houkuttelen ja ylipuhun mieheni vielä viimeiselle ostosreissulle Hollantiin. Hän valittaa lihassärkyä jaloissaan ja kiristystä nivelissä. Määränpäähämme Sluissiin päästyämme, poikkeamme hänen pyynnöstään paikalliseen luontaistuotekauppaan, josta hän kuumeisesti yrittää etsiä kiristäviin ja kolottaviin lihaksiinsa rohtoja ja linimenttiä, lähinnä Ice Power geeliä. Hyllyjen välistä saan kuitenkin vainun ja siinä samassa näen hyllyllisen niin tuttua, niin rakasta… PANDAN LAKUA! Olen shokissa ja ryntään hyllyille. Rapistelen pusseja ja haistelenkin (ei ne kyllä pussin läpi millekään tuoksu). Saan murhaavia katseita kun taputan käsiäni, kiljahtelen ja huutelen miehelleni suomeksi ”tule katsomaa!” Yritän jopa ottaa valokuvaa hyllystä, kyllä tämä on totta! Suomalaista ja vielä karkkia, mutta missä paikassa? LUONTAISTUOTEKAUPASSA!

Tämä on niin paras uutinen ikinä! En niinkään karkinhimon (heh, heh) vaan ihan yleisen supisuomalaisen tavaran myynninedistämiseksi, ostan vähintään 2 pussia jokaista laatua. Itse asiassa kaikki näytillä olevat pussit.

Tämän terveystuotteen tuoteselosteessa mainitaan, että se sopii hyvin vegetaristeille (öö, en ole, mutta voin harkita jos silloin saisin säännöllisesti joka päivä yhden pussin). Ja että nämä ovat rasvattomia, ( joten eikö se tee niistä vielä laihduttaviakin?) Ja nostavat sopivasti verenpainetta, se onkin ikuinen ongelmani, alhainen verenpaine. Nähtyäni nämä lakritsipussit, minua ei edes pyörrytä yhtä paljon kuin tavallisesti.

Parasta tästä tekee se, että olen uskotellut lapsilleni kaiken karkin olevan pahaa tai soveltuvan vain aikuisille, vähän niin kuin esimerkiksi punaviini. Viiniä en ole antanut maistaa, mutta karkkia kylläkin esim antamalla maistiaisia mm. Turkin pippureista tai jostain todella äkäisistä. Vakavin karkkiin liittyvä valkoinen valhe ehkä on että he oikeasti luulevat vieläkin karkin olevan vain ja ainoastaan äidin vitamiineja, ja toistaiseksi se on uponnut heihin täydestä. Ehkä se on vähän väärin! Mutta oikeasti, enhän minä mitenkään voi olla paha äiti, ja valepukki jos LAKUJA voi vielä ihan aikuisten oikeasti ostaa luontaistuotekaupasta! Enhän?

Kyllä Hollanti on sitten vekkuli maa! Nyt äitikin jaksaa taas siivota ja pakata kun on vitamiini varastot täydennetty!

Kirjoitan tätä vielä laina sohvalta. Ei, en ole kotona vaikka niin jo luulin. Sitten viimeviikon ja hermoromahduksen ja siitä toipumisenkin, en ole vieläkään edennyt Belgiasta.

Luulin olevani jo omalla sohvalla ja katsovani Olympialaisia Suomitelkkarista, mutta ei. Reilu vuorokausi mieheni saapumiseen, sain kiinteistövälittäjältä puhelun kesken ruokaostoksien lähimarketissa. Ymmärrän vain että vuokrasopimus, mieheni nimen ja että omistaja jotain ja nyt tulee sakkoa ja iso ongelma. Kysyn ihmeissäni mikä sakko, mikä ongelma? No Englanti ei juuri parantunut vaikka kuinka toistin EXCUSE ME? Sanoin että tulen sinne, mutta virkailijalle ei nyt käynyt. Sain ajan ilta viideltä. Ou jee! Voin vain kuvitella kuinka sujuvasti asuntoasioiden hoitaminen taas hoituu jossakin virastossa kahden umpiväsyneet pikkukoululaisen kanssa á 2 ja 4 vuotta. Karnevaalitamineissa olevat pikkulapset, suoraa koulupäivän jälkeen, joilla on päällään isolla vaivalla ja paljolla rahalla hankkimani puvut. Maanantaina molemmat väkisin halusivat olla Mega Mindeja, sain ne viimeiset puvut, mutta unohdin lompakon ja en saanut niitä kaupasta ulos. Keskiviikkona aamupäivällä pääsin henkihieverissä hakemaan ne ja maksoin itseni kipeäksi, mutta illalla molemmat olivat jo päättäneet olla sittenkin prinsessoja. Joten keskiviikkoillan ohjelma muuttui Prinsessapukujen hankintaan, myönnän lapsellista antaa periksi lapselle, mutta ajattelin näiden olevan ainoat ja viimeiset karnevaalit jotka he minun laskuun juhlisivat. Seuraavat sitten Rioon on omakustanne matka. Herättyämme ennen kukonlaulua kihartamaan prinsessojen hiuksia toinen P2 päättää sittenkin olla kissa. Talo on hyskynmyrskyn, stressiä on muutenkin riittämiin. Ja lähes kaikki karnevaaliasuja lukuun ottamatta pakattuna. Yritän vastustella, hänellä on päällään vaaleanpunaiset sukkahousut ja vaaleanpunainen pitkähihainen paita. Kasvoilleen kaksivuotias tyytyväisenä asettelee mustaa kissanaamaria ja sanoo olevansa valmis. Voisitko vielä äiti laittaa minulle hännän? Yritän kaikilla mahdollisilla keinoilla saada häntä vaihtamaan edes mustat trikoot, ollakseen musta kissa. Mutta kaksi vuotias on päättänyt olla vaaleanpunainen kissa, pinkeissä sukkahousuissaan, lopulta tiedän häviäväni tämän sodan ja hyväksyn prinsessan ja vaaleanpunaisen kissan. Häpeillen vien heidät kouluun ja yritän selittää opettajalle puvun taustoja, turhaan! Hän ei osaa yhtään englantia. Vaikenen jälleen ja syöksyn kotiin pakkaamaan. Hetkeä myöhemmin ruokakaupassa siis saan tuon puhelun. Ja nyt koulun jälkeen, kun lapset ovat henkihieverissä ilakoineet koko päivän, yritän raahata heitä mukanani kiinteistövälitysfirmaan, jossa on remontti. Aulan portaista puuttuu kokonaan kaide, kaikkialla on lautapinoja ja kaikkea muuta lapsiturvallista härpäkettä.

Samalla yritän psyykata lapsiani jo ennakolta. Ei tarvi pelätä tai mitään, mutta äidin on nyt ehkä puhuttava vähän kovalla äänellä ja oltava vähän äkäinen. Ei mitään hätää! Se on huonoa käytöstä, minä tiedän ja niin EI saa toimia tai käyttäytyä, mutta nyt on iso ongelma ja äidin nyt vaan ehkä on oltava vähän äkäinen ja kovaääninen. Voi ei, tämä tuntuu hirveältä selittää lapsille, eivät he tajua, että se on isin työnantaja joka pidättää rahaa, koska on maksanut takuuvuokran ja ME emme saa sitä rahaa ennen kuin omistaja on tarkistanut asunnonkunnon ja nyt omistaja ei suostu tarkistamaan asuntoa, ennen kuin se on täysin tyhjä ja muuttoauto saapuu vasta loppukuusta. Tavarat on pakattuina ja pinottuina autotalliin ja me suunnittelimme poistuvamme maasta 3 päivän kuluttua, mutta omistaja ei voi joustaa. Asunto on käytännössä tyhjä, muttei täysin tyhjä sillä muuttolaatikot on autotallissa. TÄMÄ EI VOI OLLA TOTTA!

Olen myynyt tai antanut pois KAIKEN siis kaiken ruokatarvikkeista ja ruoanvalmistustarvikkeita myöten. Olen myynyt lasten sängytkin ja nukumme siis kaikki yhdessä vuoteessa, ja vuorokauden päästä siinä nukkujia on neljä, kun isi saapuu kotiin. Ja nyt alle 3 vuorokautta ennen lentoa saan kuulla, etten voi lähteä, tai voin mutta siinä tapauksessa menetämme hirvittävästi rahaa. Olin jo rukoillut naapuritkin säilyttämään laatikoita, mutta joka tapauksessa joudumme maksamaan tämän kuun vuokran+ vuokrat sopimuskauden ( 6 kk eteenpäin) loppuun ellei asuntoon löydy alle kahdessa viikossa uusia vuokralaisia. Vuokralainen olisi tulossa, seuraan saapunut uusi pelaaja, mutta omistaja ei suostu tähänkään vaihtoehtoon. Olen siis tällä viikolla turhaan juossut läpi myös kaikki naapurit ja rukoillut heitä säilyttämään laatikoitamme maksua vastaan. Jokainen vetoaa sopimuksiin ja lakipykäliin, olen täysin kummissani vastaavasta joustamattomuudesta. Kukaan ei anna tuumaakaan periksi, paitsi minä, mutta sekään ei auta mitään, minä olen vain pieni kiistakapula siinä omistajan ja seuran välissä. Tämä lakipykälien ja asianajajilla uhkailu on Belgiassa arkipäivää. Jokainen vaatii että lakia noudatetaan mutta silti Belgia on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja mm veronkierto on jotain ihan surkuhupaisaa pelleilyä. Itse kirjanpitäjät ehdottavat voivansa pitää asiakkaalle pimeänkin kirjanpidon. Vuokrasopimus on asia erikseen, tällä kertaa pelkkä vuokrasopimuksen perusosa on 28 sivua ja 5 sivua valokuvia liiteosiona. Omistajilla on huippuedut. Vuokralaisilla ei, sen saan kokea viimeistään nyt.

Luovutan sodan jälleen, annan periksi, sillä ymmärrän että kukaan muu ei taivu. Puolentoista tunnin vuokrapalaverin ja taivuttelun jälkeen olen valmis palaamaan kotiin. Palaverin kulkua ei helpottanut että, umpiväsyneet lapset vuoroin kiemurtelivat lattialla, vuoroin kiipesivät hyllyjen ja pöytien päälle tai lautapinojen siellä keskellä remonttia. Välillä he riisuivat vaatteita ja välillä pukivat, välillä toinen piti kättään suuni edessä, että älä puhu äiti ja tässä ei ole edes osa siitä millainen kaaos koko tapaaminen oli.

Joten viikon aherrus, ihan turhaan ja palaamme jälleen lähtöruutuun. Kaikki kiire ja aherrus, aivan turhaan! Nyt sitten vain odottaisimme.

Tavarat on pakattu. Uudet lentoliput ostettu. Kaikki on laatikoissa, huonekalut on myyty ja muu roju on annettu pois. Vietin yhden päivän jopa kierrätyskeskuksessa lajitellen pois heitettäviä muovipusseja ja metallisia piparkakkurasioita, leluja ja paperisälää, että ekologinen jalanjälkeni olisi mahdollisimman pieni. Parempi kai olisi ollut olla ostamatta niitäkin pipareita tai leluja.

Nyt siis istumme lähes tyhjässä talossa. Kaakelilattiat hohkaavat kylmyyttä ja kaikissa ikkunoissa ei ole edes verhoja. Palelee ja emme ole edes Suomessa. Lasten ainoa huvi on hyppiä sohvalla, ja kiljua ja kirkua, sillä talon akustiikka toistaa kaiken, mahtava kaiku tai suorastaan korvat räjäyttävä, muuta leikkiä ei ole, sillä lelut on pakattuna jossain noista laatikoista. Televisio toimii, mutta teepussit ja kannunkin jaoin pois, eihän minun enää pitänyt olla täällä. Keittelen siis itselleni lämmintä kalkkista kraanavettä ainoassa kattilassa joka talosta vielä löytyy ja kohta kiipeän yläkertaan siihen ainoaan huonekaluun matkalaukkuja lukuun ottamatta joka siellä on. Ja jaan sen kolmen muun kanssa, parempi sekin kuin kylmä kaakeli. Kuolema kuittaa univelat vai miten se nyt meni?

Mutta mikä onkaan rakkaampaa tai ihanampaa kuin omien rakkaiden rauhallinen hengitys ja kosketus?

Joten kaikesta huolimatta, asiat voisi olla paljon huonomminkin.

Sitten viime viikon ja heittäytymisen vapaaksi kuin taivaanlintu tai toisin sanoen työttömäksi asuntovelalliseksi on tapahtunut paljon. Mistä edes aloittaisin. Maanantaina kun tilanne ratkesi ja heittäydyimme sopimuksettomiksi tai mieheni, aloitin pakkauspuuhat. Kovin ripeää en aloittanut, sillä minulla oli ummikkoiltakurssi ja ajattelin tällä kertaa ottaa muuton rennosti. Jalkapallovaimo urallani olen tehnyt liian monta muuttoa, liian lyhyessä ajassa, ainakin omasta mielestäni. Usein kun kutsu tulee niin, miehen on lähdettävä heti ja vaimon perheineen seurattava, niin nopeaa kuin suinkin. Usein kun mies lähtee, niin minä jään ”hoitamaan” asioita. Hän taas menee aloittamaan uusia, toiseen paikkaan tai maahan. Tällä kertaa päätimme toimia yhdessä.

Saimme seuralta suullisen sopimuksen että voisimme pitää talomme siihen saakka kuin tarpeellista, mutta kuitenkin niin että muuttaisimme mahdollisimman ripeästi. Itsekin halusimme niin ja harvoin olen tarvinnut viikkoa pitempään vaihtaa maisemaa. Usein se käy jopa alle 48 tunnissa. Olenkin varsinainen pakkausihme. (sitäkään ei varmaan voi lisätä ansioluetteloon?)

Tällä kertaa ajattelin että urakkaan satsaan 12 pvää. Näin kuopus, joka aloitti koulun maanantaina, ja jonka opettajalle ilmoitin tiistaina, että muutamme, kerkeäisi olla koulussa jopa 2.vkoa. Ja esikko voisi jatkaa normaalisti 12.pvä alkavaan ”hiihtolomaan” asti. Näin he molemmat saisivat juhlia myös koulun KARNEVAALIT. Mikä olisikaan riemuisampi ajankohta lopettaa koulu, juhlat! Samalla ajattelin, että muuttaa kahdessa viikossa, pala kakkua! Kerkeisin nauttia siitä, vähän pakkailla, mutta jatkaa urheilua ja käydä salilla saunassa, ottaa rennosti ja nauttia, juoksuttaa kerrankin miestäni asioilla. Maanantaina klo 23 illalla kurssilta palattuani järjestin autotalliin muutaman laatikon valmiiksi, että tiistaina aloitan, jos jaksan. Tiedän että tarvittaessa saan kamat kasaan aikaisemminkin.

Aloitan ilmoittamalla paikallisille ystävilleni, että muutamme ja KAIKKI huonekalut ja tavarat on kaupan. Samalla alan metsästämään muuttoautoa tai rahtiautoa, jonka lastiin tavarat saisimme järjestettyä. Heh, kuulostaa helpolle, mutta kinkkisen asiasta tekee mm.se: että täällä meillä on 2.kerroksinen talo, reilut sata neliötä. Suomessa, jonne tavarat viemme, on TÄYSIN kalustettu kerrostalo huoneisto, täsmääkö? Joten todellakin tarkoitan että meidän on myytävä tai annettava KAIKKI pois. Kädet syyhyävät, olen täynnä tarmoa, nyt pakataan. Olen tehokas 2 päivää, pakkaan, siivoan, lajittelen, hankin laatikoita, hoidan asioita vien ja haen lapsia koulusta lounaalle ja illalla sama homma. 2 lämmintä ateriaa per / päivä. ”tapan rakkaita” heittämällä kaiken mahdollisen pois, haikein mielin. Keskiviikkona kouluissa on lyhyt päivä ja lapset ovat apureina, voit vain kuvitella kuinka hienosti ja 2 ja nelivuotiaat auttavat pakkauksessa. Kun saan 4 tavaraa viikattua laatikoihin, vähintään 6 on vedetty pois. Kahden päivän työ on alle iltapäivässä tuhottu. Entä yritä heittää heidän leluja, rikkinäisiä tai ei pois, TODELLA HELPPOA! Keskiviikko iltapäivänä mieheni saa puhelun. Treenileiri, lähdetkö? Työttömänä, no kai sitä on mentävä. 2 tuntia myöhemmin sähköpostissa on lentoliput. HUOMISELLE! Se siitä rauhallisesta pakkauksesta! Ja vielä kun koulu on suljettu koko torstain, pakkaus on enemmän tai vähemmän jäissä. Suuntaan tarmoni lähettämällä viestejä ja soittamalla muuttofirmoihin. Ei tulosta, minulle lähinnä nauretaan, sillä en ole muuttamassa koko omaisuutta vain laatikoita, joten mikään muuttofirma ei ole halukas ajamaan Belgiaan vaivaisen 6 kuution vuoksi. Tai on, reilulla 5 tuhannella eurolla, mutta en ole niin varoissani, että vaivautuisin maksamaan H&M:n vaatteiden kuljetuksesta NIIN paljon. Sillä saisin jo aika mojovan osan naistenosastoa. Olisikin niin yksinkertaista, mutta lasten lelut ja tavarat. Saateltuamme mieheni juna-asemalle torstai aamuna klo 7. Huomaan etten ole kerennyt suihkuun kolmeen päivään, olen ihan järkyttävän näköinen. Olen touhunnut yötä päivää ja mielessäni on vielä kunnianhimoinen suunnitelma tavata hänet viikko myöhemmin perjantai iltapäivänä Helsingin lentokentällä hyvästit Belgialle jättäneenä. Loppuviikon yritän hoitaa asioita, sulkea puhelin, Tv, irtisanoa asunto, hoitaa laskut ja muut, jotka lähes kaikki on mieheni nimissä, sillä hän tuli tänne aikaisemmin ja on se joka täällä työskentelee. Mutta kaikki on lähes mahdotonta, sillä emme tiedä varmaa lähtöpäivää kun kyyti ei ole varmistunut. Viikonloppuna pidän kirpputoria ja myyn ja jaan tavaraa pois. Esitän vielä hyvää emäntää pakkauksen lomassa leipomalla 2 kookoskakkua ja pitsaa vieraille. Maanantaina iskee karu totuus. Vieläkään ei mitään tietoa muuttoautosta. Lähden hoitamaan lasten karnevaaliasut. Pääsen kauppaan ja saan kaksi viimeistä pukua, jes mikä tuuri. Kassalla kuitenkin huomaan, että lompakkoni on unohtunut kotia. Yritän selvittää ja lähes rukoilla heitä pitämään nämä sivussa, ongelma vain on että en tiedä milloin kerkeän tulla ne hakemaan. Iltapäivällä Jamaikalainen kurssikaverini säälistä preppaa minua, olen tapaamisesta myöhässä tunnin. Sillä melko hyvillä puheenlahjoillani olen ympäripuhunut opettajani pitämään minulle erikoiskokeen 6.vkoa etukäteen. Kirjallinen osuus on Flaamiksi ja teoria heti perään. ( muistutan että en ole opiskellut Flaamia vielä päivääkään, muuta kuin naistenlehtien kansista ja katsomalla lastenohjelmia, enemmän tai vähemmän passiivisesti.) Ystäväni luona hiukan myöhemmin saan puhelun, että sovittu lastenhoitaja on sairastunut, pienoinen paniikki on iskeä, onneksi toinen pääsee noin tunnin junamatkan päästä, mutta hän voi olla vain parituntia ja toinen mahdollinen ei pääse ennen ilta yhdeksää. Saan sovittua vaihtosysteemillä ja toivon parasta. Myöhästyn kokeesta, sillä lastenhoitaja on haettava juna-asemalta ja kerrottava illan kulku. Opettaja kuitenkin ymmärtää ja avittaa hieman kääntämällä englanniksi hiukan, selviän teoriasta puolessa tunnissa ja sitten käytännön pariin. Samalla vilkuilen kelloa sekä kännykkää mitenhän kotona menee ja toivottavasti vaihto sujuu. Tunnen huonoa omaatuntoa, onneksi hoito on Suomalaista laatua. Selviän kotiin korvat punottaen klo 23. Diplomi tulee postissa, jes! Adrenaliineissäni jatkan pakkausta ja siinä vierähtää tovi. Klo 2 kipuan sänkyyn, jossa lapset nukkuvat, sillä möin jo heidän sänkynsä.

Toinen nukkuu levottomasti, nousee ja kääntyy unissaan, tippuen päälleni, pää edellä tietenkin. Hän iskeytyy suoraan suutani kohti ja narskuttelua estävät hammassuojani, jotka juuri tänä yönä päätin ensi kertaa pitkästä aikaa pukea, halkaisee alahuuleni, no tietenkin! Elä kysy en todellakaan tajua miten se on mahdollista. Terävä muovi on läpi ja vuodan verta, kello on vain hiukan yli kolme. Nukun koiranunta lasten välissä, huulta jomottaa ja uni ei tule. Klo 7 herätyskello herättää ja puen lapset kouluun, kuopus itkee ja parkuu. Ettei halua kouluun. Kiristän hänet enemmän tai vähemmän pakolla pyöränistuimeen, sillä hän ei suostu ajamaan itse. Lupaan koulupäivän jälkeen jätskiä tai tikkarin. Huomenna se on jotain muuta. Perjantaihin mennessä olen varmasti luvannut jo hevosen! Koulun pihalla vaaditaan kolme opettajaa kantamaan hänet sisään ja rauhoittelemaan. Tilannetta ei helpota oma ulkomuotoni likaisena, väsyneenä ja meikittömänä mustan ja turvonneen huuleni kanssa, näytän vähintään turpiin saaneelta, päätän olla selittämättä, että mieheni ei ole edes kotona! Saan kuitenkin kysyviä katseita. Huonon omatunnon kera väsyneenä poljen kotiin. Ja toivon että saisin nukkua. Mutta kaikkea muuta seura on kimpussamme häätämässä ulos, seuraavan pelaajan on päästävä jo sisään. Mutta minulla ei ole vieläkään muuttoautoa hommattuna. Olen soittanut 6 muuttofirmaan ja 8 rahtifirmaan ja NADA! EI MITÄÄN! En voi hoitaa lentolippuja, en voi tehdä suunnitelmia, en voi irtisanoa mitään, ennen kuin muuttopäivä on selvillä. Yritän siivota, yritän pakata, yritän hoitaa ja järjestellä kuljetusta. Keksin jo vuokrata pakun, mutta ongelmaksi muodostuu, että Belgiassa ei saa ajaa nastoilla. 10neen erifirmaan soitettuani ongelmaksi muodostuu joko nuo renkaat tai se että kukaan ei halua vuokrata autoa, jolla lähdetään ulkomaille. Kehittelen paniikissa kuljetuksen jo niin pitkälle, että hommaan miehelleni vuokrapakun Helsingistä, josta hän ajaa satamaan, josta lähtee laivalla Saksaan, Saksasta tänne noin 8 tuntia, pakkaus ja lastaus puolessa vuorokaudessa, hän ajaa meidät lentokentälle, jatkaa Saksaan, nousee laivaan. Sillä välin minä lennän kotiin, vien lapset hoitoon, varasin toisen pakun nastarenkailla kotipaikasta, ajan sillä Helsinkiin, siirrämme tavarat pakusta pakuun ja ajamme kotiin. HUH! Tämä siis oli yksinkertaisin ratkaisu ja nopein ratkaisu vielä tiistaina klo 10.30 Hetkeä myöhemmin veljeni soittaa, että kävisitkö muuten shoppaa mulle jokun hienon takin, kun käyt niin paljon kaupoissa ja oot tulossa kotiin. Kai sää sen kerkeät jossain välissä hoitaa? No, itse asiassa EN! Kiiruhdan yläkertaan tavaravuoren keskelle ja en saa mitään laatikoihin. Miten pakkaan kun en tiedä mitä tarvin ja kuinka kauan olen näitä ilman. Tunnen saavani paniikkikohtauksen ensimmäistä kertaa. Taistelu autonvuokraajien kanssa ja tämä tyhjä organisointi tavaroiden saamiseksi kotiin yksin asap, saa hermoni pettämään. Ensimmäistä kertaa ikinä istahdan lattialle ja purskahdan itkuun, mää en pysty tähän! Mää en saa näitä tavaroita pois täältä. Mää en saa näitä pakattua. Haluan kuolemakseni soittaa ystävilleni, mutta tajuan että he eivät ymmärrä, vaikka rakkaita ovatkin. He ajattelevat, että elämäni on helppoa kun ei ”tarvi” tehdä töitä ja voi kammata vaikka koko päivän tukkaa tai istua kampaajalla, Että olen etuoikeutettu! EI SE VAAN MEEN NIIN! Niiskuteltuani 5 minuuttia, kokoan itseni! Ei juma, olen muuttanut Turkista Espanjaan alle 48 tunnin, kun mieheni oli Kiinassa, palannut omaan työhöni 48 tuntia myöhemmin Antalyan lentokentälle. Vaihtanut lentokentän vessassa työuniformun ja toivottanut turistit tervetulleiksi hymyillen. 2 vkoa ennen esikoisen laskettua aikaa mieheni sai käskyn Espanjaan josta palasi synnytykseen Norjaan. 5 vuorokautisen vauvan kanssa hyvästeltiin tuore isi ja odotin muuttoapua Suomesta, jonne muutimme tavarat käärön kanssa. 4.viikkoa myöhemmin vauva ja minä olemme matkalla Espanjaan. Olen selvinnyt siitäkin. Syvältähän tämä on, mitään tästä ei lasketa työkokemukseksi ja mitään en saa CV: hen, että kriisinhallinta kykyjä kyllä löytyy. Yleensä miehen paljastuttua urheilijaksi, itse muuttuu pomon silmissä saman tien lellityksi hempukaksi, jolla on design käsilaukku. ( Designkäsilaukku on pieni hinta kaikesta tästä!)

Klo 12 sain ensimmäisen virallisen tarjouksen, jossa ilmoitettiin parin päivän tarkkuudella muuttoauton saapumispäivä. Otin sen heti. Ongelma vain on että asunto on luovutettava asap, mutta muuttoauto pääsee vasta loppukuusta. Juoksen naapureihin. Kerron tilanteen ja pyydän/ rukoilen jälleen kerran, että saisin tuoda muuttolaatikot heidän autotalliin säilytykseen. Kolmas naapuri suostuu. Ryntään takaisin kotia. Soitan lentoyhtiöön ja alan selvitellä lippuja, pitkän puhelun jälkeen saan liput, koko perheelle, mikä säätö! Ilmoitan ystävilleni tarkan päivämäärän lähdölle ja saapumiselle. Lähetän tarjouksia lentokenttäkuljetuksesta, firmojen välillä on heittoa yli 200e. (Halvimman ja kalleimman reilu sata kilometriä, mitä huijausta.) Ilmoitan miehelleni, että hän ilmoittaa seuralle päivän jolloin lähdetään. Saan sovittua auton palautuksen autoliikkeeseen perjantaiksi ja odotan omistajaa ja kiinteistövälittäjää tarkistamaan asunnon kunnon. Saan pakattua muutaman laatikon innoissani ja ulkonakin alkaa paistaa aurinko. Haen lapset koulusta ja menemme lunastamaan karnevaaliasut. Olen NIIN helpottunut, että vien asioiden etenemisen kunniaksi lapset mäkkiin. Itse saan hengähtää ja luistaa ruoan laitosta.

Ok järkyttävästi on vielä tekemistä, ja varmasti tulee vielä kiire, mutta 3 laatikkoa enää on pakkaamatta, siivoukset tekemättä, kierrätyskeskus hoitamatta, digiboxi palauttamatta, mutta hymyilen. Mää selviän tästä! Voiton puolella ollaan. Vielä 2 yötä niin mieheni tulee kotiin.

4 yön päästä koko perhe lentää kotiin.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa!

Piinakuukausi on päättynyt ja monessa jalkapalloilevassa perheessä voidaan huokaista helpotuksesta, vaan ei meillä! Jalkapalloperheiden piinakuukausiksi voidaan laskea tai ainakin minä lasken koko tammikuun sekä heinäkuusta elokuun puoleen väliin, jolloin kansainvälinen jalkapallonsiirtoikkuna on ”avoinna” ja siirrot seurasta toiseen voidaan laittaa käytäntöön. Harvinaista, mutta ei täysin mahdotonta on, että tulevasta muutosta tietää etukäteen ja siihen voi varautua vaikka noin kuukauden tai parinkin varoitusajalla tai sitten ei.

Kuukausi on pitkä aika tai lyhyt, miten sen ottaa, mutta se on pitkä aika odottaa puhelua jonka haluaa kuulla. Se on pitkä aika olla muuttovalmiudessa maasta toiseen, kun ei voi tehdä mitään valmisteluja, kun tuleva paikka ei ole tarkasti selvillä. Se on pitkä aika odottaa, että tuleeko tästä nyt mitään vai ei ja uskallanko sitoutua mihinkään kuukauden päästä tapahtuvaan, kun ei ole varma mistä sitä voi itsensä huomenna löytää. On kiusallista ilmoittaa kutsuun, ” no voisitteko mitenkään pitää meitä sillee et me EHKÄ päästään! periaatteella”. ”Voin toki, mutta pitopalvelu EI!”. Monella kuviot ovat selvillä pitkään ja niistä saa mojovan palkkion, kaikilla ei ole niin hyvä tuuri. Kahdentoista wag- vuoden (yleinen kansainvälinen jalkapallovaimolyhenne, wifes and girlfriends)aikana, olen asunut 7 erimaassa ja neljässätoista eriosoitteessa, mutta en ole koskaan käynyt ulkomailla pakettimatkalla tai lomamatkalla. Ja siitä huolimatta olen jopa työskennellyt matkaoppaana.

Tällä kertaa, kuten aina aiemminkin siirtoikkunan aikaan, pelaaja-agentit soittelevat, jos milläkin asialla. Palaatko kotimaahan? Haluatko ulkomaille? Miltä kuulostaisi Ruotsi, entä Saksa, entä toiseen seuraan Belgiassa? Kyllä, kiitos jos palkalla elättää nelihenkisen perheen. Mutta taantuma on pistänyt rahahanat kiinni myös jalkapallossa. Seurat kilvan haluavat pienentää budjettejaan, kun sponsoriraha on tiukassa. Tämä tietää tiukkoja aikoja myös jalkapalloilijalle.

Ukraina, Moldova, Kazakstan, pelaajapalkkioiden luvataan olevan ”huikeita!”, mutta niihin mielellään vastaa EI, varsinkin jos on asunut pari vuotta Turkissa.

4.päivää ennen siirtoikkunan sulkeutumista, pitkästä aikaa tapaan ystäväni iltalenkin parissa ja kerron viikonloppusuunnitelmistani pikalomalle Suomeen. Laukut on pakattuna, odotamme vain pikavarmistusta vapaasta viikonlopusta. Tiedossa on tuplajuhlat, aamupäivällä kummipojan ristiäiset ja illalla rakkaan lapsuuden ystävän häät, joissa olen aina ajatellut olevani paikalla, hinnalla millä hyvänsä! Mikään ei voi pilata tätä viikonloppua.

Paitsi, se yksi puhelu, joka muuttuu useaksi puheluksi, joka muuttaa KOKO viikonlopun suunnitelmat. EI JUHLIA TÄNÄ VIIKONLOPPUNA! Keskustelu lainasopimuksesta kärjistyy ja lopulta johtaa siihen, että keskustelu muuttuu sopimuksen purkamiseksi. Mahdollisella uudella joukkueella ei ole taloudellisesti varaa lainata meitä, mutta he tarjoavat sopimusta, mutta se ei ole mahdollista jos olemme sitoutuneet johonkin toiseen paikkaan tai seuraan. Jotta uusi sopimus on mahdollinen kirjoittaa, vanha on purettava. Yhteis-ymmärryksessä, luonnollisesti ja sehän vasta on uuvuttavaa taistelua. Asemasotaa pykälistä ja pilkun paikoista lauseessa, vastuusta ja sen välttämisestä, niin että osapuolet ovat edes kohtuullisesti tyytyväisiä.

Lauantaina kun mielessäni näen kummipojan kastemekossa, pesen, pyykkään ja aloitan ja varalta pakkaamaan. Kun ystäväni astelee alttarille, kuivaan, silitän ja siivoan. Päivitän Facebookin profiiliin, “Missaan taas NE juhlat joissa olisin halunnut olla mukana”. Saan vastakommentin ystävältäni joka myöskin jalkapallorouva tai entinen. ” Elä huoli, vielä tulee se aika kun pääset kaikkiin tärkeisiin tapahtumiin ja kissanristiäisiin. Paitsi, että sitten ne kaikki on jo naimisissa tai saaneet lapsensa ja pitäneet ristiäisensä yms. Tää on elämää!” Niinhän se on, suoraan siitä minun. Sain myös viestin eräältä toiselta ystävältä. Onhan toi varmasti rankkaa, mutta kyllä se paljon antaa. ”Niin,” se on antanut jo lähipiirille luvan olla kutsumatta meitä mihinkään juhliin, kun tietävät ettei me kuitenkaan mihinkään päästä! Nyt olen menettänyt ainakin kahden lähiystävän häät, kolmen kummilapsen ristiäiset. Lisäksi lukemattomat muut häät ja laskenpa myös ne, joihin meitä ei edes ole vaivauduttu kutsumaan, kun ei päästä kuitenkaan. Yhdet tärkeät on hetken päästä, joihin mennään JOS päästään. “Ehkä on kuitenkin parempi, että ette varaa meille ruokaa, jos päästään niin rääpitään sitten muiden lautasilta ja lopuksi varastetaan tipit”. Ne ja ne neljännet tärkeät, NE on keväällä ja niihin menen vaikka pää kainalossa.

Kämppä on kaaos, tavaraa on kaikkialla. Sunnuntaina klo 23 päästään kohtalaiseen yhteisymmärrykseen, vain tunti ennen virallista siirtoikkunan sulkeutumista. Aamulla klo 8 varataan aika, jolloin asiakirjat allekirjoitetaan ja paikallisissa jalkapalloliitoissa dokumentit on oltava keskipäivään mennessä. Klo 10. kaksi tuntia ennen sitä, asia on pihvi! Sopimus on purettu.

Jälleen uusi sivu kääntyy elämässä ja jalkapallovaimolle tämä tarkoittaa raskaan työpäivän alkua. Pakkaa koti, soita muuttofirmaan, irtisano kaikki mahdollinen ja ilmoita lähimmäisille.

Kohti uutta kulttuurishokkia as soon as possible…

TÄÄ ON……..

ELÄMÄÄ!!!

Autoilu on kivaa, jos siitä ei tarvitse jäädä kiinni. Tällä hetkellä olisin NIIN onnellinen vaikka punaisesta autosta, siis tarkoitan autosta jonka maalipinta on mikä tahansa ns. normaalin auton maalipinta, mutta ei.

Meillä käytössämme on seuran järjestämä leasing-auto, ihan kohtalainen auto ja väriltään musta, mutta ne tarrat. Auto on koristeltu kauttaaltaan isoilla ja vähän pienemmilläkin tarroilla. Juuri sen verran, että sillä on mahdotonta mennä mihinkään, ilman että ei tulisi huomatuksi. Logotarroissa on lisäksi heijastimet, joten pimeälläkin auton tarrat välkkyvät kuin mainosvalot. Jipii! Yritä siinä sitten käydä kaupassa tai asioilla ilman että puoli kaupunkia tietää asiasta. En mielestäni ole mikään pahin törttöilijä ja muutenkin vaatimattomaan Suomalaiseen tapaan omasta mielestäni kuitenkin keskivertoa parempi kuski( kuten varmasti kaikki muutkin ajokortin omistavat Suomalaiset),mutta auta armias jos en ole joka risteyksessä antamassa tietä muille, niin varmasti kaikki näkevät ja tunnistavat minut tai siis automme, ja saan pahoja katseita.

Autolla on siis mahdotonta olla incognito yhtään missään, se ei onnistu edes Ranskassa, jonne suurin osa huviajelustamme suuntautuu. Mutta erittäin kiusallista asiasta tekee joukkueen tappioputki, kun pelit eivät luista, niin sehän sitten askarruttaa koko kaupunkia, enemmän tai vähemmän. Viime aikoina ihan sama minkä marketin tai kuntosalin tai kaupan eteen olen parkkeeraamassa, niin vähintään yksi ihminen tulee päivittelemään minulle, mikä on vikana kun peli ei kulje. Siinä sitten tahtomattani joudun kuuntelemaan flaaminkielisiä tarinoita tai kysymyksiä tovin. Ja enemmän tai vähemmän pöljänä hymyilen tai sitten en, mielialasta riippuen! Kunnes lopulta rohkaistun keskeyttämään puhetulvan englanniksi, että: Anteeksi nyt vain, mutta en puhu Hollantia. Tätä nykyä olen vaihtanut lauseeni EN YMMÄRRÄ HOLLANTIA, PISTE! lauseeksi, sillä toivon että se lopettaisi keskustelun nopeampaa. Pahin virhe, on kysyä puhutko englantia tai sanoisitko sen englanniksi, silloin mahdollisuus liukkaaseen poistumiseen on hukattu.

Varsinkin jos kyseessä on intohimoinen jalkapallofani kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Mitä vanhempi mies ja mitä huonommin hän puhuu englantia ja sitä vaikeampaa minun on poistua paikalta loukkaamatta. Usein he eivät edes ymmärrä ettemme ymmärrä toisiamme. Tai sitten se ei haittaa heitä pätkääkään, mutta minua haittaa.

Reilut kymmenen vuotta olen tottunut salaamaan tai vähättelemään mieheni ammattia.

Miksi sinä täällä asut? Tai muut vastaavat kysymykset aina kierrän, milloin milläkin konstilla, sillä jos sanon mieheni pelaavan jalkapalloa. Se herättää mielenkiinnon satakymmenen prosenttisesti, miestäni kohtaan! Usein saan kymmenen uutta kysymystä koskien miestäni. What about me? No, minulta ehkä useimmiten kysytty jatkokysymys on, et no joudutko sää sitten käymään niissä kaikissa peleissä? No, en!

Positiivista siis tällä hetkellä on, että nyt minun EI tarvitse kertoa mitä mieheni tekee, sillä se näkyy autostamme enemmän kuin hyvin. Ja se takaa, että keskustelu alkaa suoraan siitä: Mitä mieltä olet viimepelistä?

Mutta on siitä autosta ollut etuakin, tai ainakin tänään. Mieheni ja P-2 tulivat hakemaan minua kuntosalilta. Salin pihalla hän hyppäsi ulos autosta ja sanoi, että “aja sinä” ( siis viimeaikoina olen valittanut miehelleni siitä, että jos olemme yhdessä menossa johonkin, niin miksi mies on aina automaattisesti kuski?) Hyppään tyytyväisenä rattiin, hah, voitinpa tämän erän. Olemme vähän kiire aikataululla sillä P-4: n lounastauko on alkamassa. Muutamaa korttelia ennen koulua, tiellä on ratsia. Kaikki autot pysäytetään. Poliisit tarkistavat autot ja paperit. Mieheni naurahtaa, “pääset nyt sitten puhaltamaan”. Shit! ähisen ja samassa minulle iskee paniikki, ”Ei me voida pysähtyä, ei minulla ole mitään mukana”. ”Siis mitä mukana?” ”PAPEREITA tai mitään!” Mieheni naurahtaa, mutta hieman kuivemmin: ”Sää pelleilet!” ”No en varmana pelleile, ei mulla mitään henkkareita oo, ajokortista puhumattakaan”. ”Öö, no kai me tästä jotenkin selvitään, jos sää vaikka näytät sun ajokorttia” mumisen. Poliisi viittoo meidät tiensivuun ja näkee auton tarrat, hän katsahtaa toista poliisia ja he nyökkäävät. Pidätän hengitystäni ja sitten he vain ohjaavat meidät ratsia paikan ohi!

Huh helpotusta, kiitos niiden kirottujen tarrojen!

Mitä maailmalla edellä sitä Suomessa perässä, tai sitten ei!

Bongasin uutisen Ilta-Sanomien nettisivuilta, että uuden vuoden kunniaksi 2010, Venäläisten jalkapalloilijoiden vaimot olivat julkistaneet rakkaus- ja jalkapallokalenterin, lähinnä suunnattuna venäläisille jalkapallofaneille. http://www.iltasanomat.fi/urheilu/uutinen.asp?id=1876586

Toistaiseksi tai ainakaan tietääkseni Suomen jalkapalloliitto ei ole harkinnut samanlaista hanketta.

Jäin kuitenkin asiaa pohtimaan ja mietin, että jos tämä kalenteri on nyt suunnattu jalkapallofaneille, niin ketä fania oikeasti kiinnostaa ne vaimot? Onhan nämä kuitenkin selvästi HYVÄNNÄKÖISIÄ naisia, mutta silti! Henkilökohtaisesti ainakin minä ajattelen, että ne fanit nimen omaan tulevat sinne jalkapallostadionille katsomaan sitä peliä, eikä sitä pelaajan vaimoa? Ja naiset, jotka sinne menevät, tulevat joko miehen pakottamina seuraksi tai katsomaan sitä PELAAJAA, harvoin mitään peliä!

Lisäksi olen myös sitä mieltä, että jalkapallofanina mielummin ostaisin kalenterin vaikka naisjalkapalloilijoista, kuin jalkapallovaimoista.

Jään pohtimaan asiaa vielä, mutta toivottavasti hankkeesta koituvat valtavat voitot suunnataan hyväntekeväisyyteen…

Ulkomailla tulee usein yllättäviä mielitekoja kotimaasta. Lähin mielihajujen tyydyttämispaikka on Brysselissä Merimieskirkon pappilassa, josta voi ostaa Suomalaisia elintarvikkeita. ELINtarvikkeita nimenomaan, sillä elämän kannalta tärkeät tuotteet kuten Fazerin sininen, HK: lenkki ja Neljänviljan puuro sekä ruisleipä ovat vähintä mikä pitää Suomalaisen tiellä.

Tämän perheen vakiokohteita ovatkin juuri Brysselin Pappila tai Antwerpenin merimieskirkko, mutta ongelmallista leivänhakureissuista tekee se, että usein jalkapalloilijoiden lepopäivä on maanantai ja maanantaisin molemmat paikat ovat kiinni, säpissä! Ei leipää!

Viimeiset paketit jälkiuunileipää nautittiin uutena vuotena ja nyt on kulunut jo toista viikkoa ilman terveellisiä kuituja, mutta kappas! Mistä korvaajan löysinkään?

Itse asiassa tuote löytyi vahingossa, sillä loman tarpeessa olevat vanhemmat saivat idean. Jos lastenhoitaja ei tule meidän luo, me menemme lastenhoitajan luo. Lastenhoitaja ja vielä ilmainen sellainen löytyy rakkaan länsinaapurimme huonekaluliikkeen tuloaulasta!

KIITOS IKEAN smålandin! Väsyneiden vanhempien irtiotto mesta. Olemme epätoivoisia, niin epätoivoisia, että olemme valmiita ajamaan lähes tunnin IKEAAN vain saadaksemme lapset hoitoon tunniksi. AAH autuutta. Sinä aikana saa nauttia rauhassa kupin kahvia tai vaan olla! Yleensä kyllä aika menee ruokaosaston semihyviä tarpeistoja täyttäen; Marabouta, Arlaa ja no falukorviin emme Ruotsin vuosista huolimatta ole vielä alistuneet.

Sillä välin kun lapset innoissaan ilakoivat smålandissa, me vanhemmat vain nautimme kahvista ja teestämme lämpimänä, ilman keskeytyksiä. IHANA PAIKKA! Mutta istuttuamme paikoillamme ilman keskeytyksiä puolituntia, päätämme suunnata ruokapuolelle, tekemään pakollisia ostoksia, kuten vaahtotatteja, snöreä, Maraboun suklaata ja Kopperbergin siideriä. Samalla silmääni iski Suomalaista maitopurkkia hivenen suurempi paketti.

Ruotsalaista ruisleipää? Hmm. maitopurkissa! Luin tuoteselostuksen, joka oli myös Suomeksi. Voitele vuoka. Lisää tölkkiin 6dl. vettä ja ravista 45.sekunttia ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Anna kohota ja Paista 60 minuuttia 200 asteisessa uunissa. VOILA! Ruisleipää!

Ajattelin sen olevan liian hyvää ollakseen totta ja otin paketin. Heti kotiin tultaessa päätän kokeilla olisiko minusta leipuriksi. Tässä välissä kai on syytä tarkentaa, että olen surkea kokki ja vielä huonompi leipuri. Ennen tätä en ole IKINÄ leiponut minkäänlaista leipää, milloinkaan!

mutta uskokaa tai älkää, tätä ei voi sössiä! En edes minä!

Tein kuten ohjeessa neuvottiin ja sain AIVAN LOISTAVAA JA IHANAN TUORETTA ja ITSE TEHTYÄ RUISLEIPÄÄ!

Voi että, noita ruotsalaisia, että ne sitten on epeleitä, keksineet tällaisenkin tuotteen.

Ainakin minusta tuli kertaheitolla tämän tuotteen fani. Miten ne ruotsalaiset keksivätkin?

Miksi me Suomalaiset emme keksi mitään tällaista? Emme millään kehtaa levittää omaa ruokakulttuuriamme rajojemme ulkopuolelle. Olisi se vaan hienoa näin ulkomailla hakea NOKIA shopista vähän ruisleipää ja salmiakkia, mikä ettei fazerin sinistä tai Hookoon blöötä! Nyt kun Ruotsalaiset ovat keksineet viedä ruisleivänkin.

Belgiassa moni asia poikkeaa Suomalaisesta tai ainakin Suomessa omalla äidinkielellä monet asiat on helpompi ymmärtää vaikka ne olisivatkin aika yksinkertaisia asioita.

Eräänä päivänä koulun lounastauolla kotona, minä häärin keittiössä ja valmistan pikalounasta. Olohuoneen puolella leikkivät lapset puuhastelevat omiaan. Kuuntelen heidän juttujaan toisella korvalla ja kuulen vastaavanlaisen keskustelun.

Hei, P-2 leikitäänkö lääkäriä?

P-2:  Ei, mää en halua mennä vääkäviin( lääkäriin). ( Viime aikoina valitettavasti olemme joutuneet ravaamaan lääkärissä valitettavan usein, sikainfluenssa rokotetta, korvatulehduksia nuoremmalla ja korvientuubitus sekä siihen liittyvä jälkikontrolli yms.)

P-4: Hei, ei sun tarvi mennä lääkäriin leikitään lääkäriä.

P-2: Ei!

P-4 :Pliis, sää voit olla vaikka sairaanhoitaja

P-2: En halua!

P-4: Pliis, ihan oikeesti!

Minä päätän puuttua leikkiin ja sanon, että P-4 pitäisiköhän sinun antaa P-2:n olla lääkäri? Ehkä hän haluaisi leikkiä sitten?

P-4: tyrmistyneenä, en minä ole lääkäri! Minä olen lipunmyyjä! Ja kopistelee kassakonetta.

Purskahdan nauruun. Lipunmyyjä?

P-4: No niin, se joka siellä lääkärissä myy ne liput että sinne pääsee sisälle?

Neljävuotiaan hoksottimet ovat tarkat, kyllähän huvipuistoonkin mennään lipunmyyntikojun kautta, sairaalaan puolestaan vastaanotto- ja ilmoittautumistiskin kautta, jossa vilautetaan pankkikortin sijasta sairasvakuutuskorttia!

No, sama asia, ainakin neljävuotiaan mielestä!

Uusi vuosi ja uudet kujeet.

Jokaisena uutena vuonna perinteisesti pitää tehdä joku uudenvuodenlupaus, mutta pitääkö ne toteuttaakin? Minä olen aina vähän niin kuin käsittänyt, että tehdään lupaus ja sitten YRITETÄÄN toteuttaa se! En muista että olisin ikinä pystynyt siihen? Mutta olen YRITTÄNYT! Ja yrittänyttähän ei laiteta? Mutta että pitäisi toteuttaa se lupaus, oh mai… ( Belgialainen sanonta johon olen ihastunut, hokea jatkuvasti oi mai… :D)

Ihan oikeasti, toteuttaako joku niitä lupauksia muutakin kuin aikomisen asteella? Minä en ainakaan.

Aloitimme lupauksista puhumisen uudenvuoden vieraidemme kanssa ja jokaisella oli aikaa miettiä omaa lupaustaan, jos se siis ei ollut valmiiksi selvillä.

Kellon lyödessä kaksitoista ja taivaan täyttyessä raketeista, aika oli tullut! itse asiassa raketteja ei juuri näkynyt, sillä tämän kaupungin johtaja oli määrännyt, että ilotulitteita ei saa ampua kuin hänen kirjallisella luvalla, jotka oli anottava kirjallisesti ennen uutta vuotta! Mutta emmehän me tienneet moisesta. Joten rakettitaivas oli aika hiljainen.

Mutta samppanjoita kilistellen seisoimme paljaan taivaan alla, julkistaen lupauksiamme vuorotellen. Yksitellen kaikki kertoivat viime vuodenlupausten toteutuneen ja nyt olisi aika luvata jotain uutta. Olin tukehtua samppanjaani, mitä? Lupaukset on täytetty? En minä ainakaan ole mitään täyttänyt!

Nyt siis olisi UUDEN lupauksen aika? Tarkoittaako tämä, että en voikaan tehdä kestolupaustani viimeisen viidentoista vuoden ajalta karkkilakosta,(tiedoksi, ettei lupaus ole pitänyt kertaakaan!) Ja miten voi olla että muut pitävät lupauksensa mutta minä en? Olenko nyt ihan epäluotettava?

Kyllä minä pidän kaikki lupaukseni muille, mutta itselle, se on vaikeampaa. Ja vaikka se on vain omaksi hyväksi. En vain pysty piste. Ehkä minä vain yritän haukata liian suurta palaa tai olla haukkaamatta sitä pientä palaa siitä karkista! Kuinka vaikeaa se nyt voi olla. Minulle, luultavasti mahdotonta.

Siinä ja sillä hetkellä päätin, että ehkä minä sittenkin vaihdan lupaustani, että edes muruset katu-uskottavuudestani säilyisi. Enhän minä nyt voi olla niin surkea, että epäonnistuisin jossain näin pienessä joka vuosi, vuosi vuoden jälkeen. Eräs lupasi opetella Suomenkieltä, mieheni lupasi opetella uimaan! Sillä tavalla ihan kunnolla, että voi uida pitkää matkaa, ei sillä lailla tavallista tarzania, jota hän kyllä osaa. Mutta Tarzan uinti on aika kuluttavaa jos matkana on 2km. ja ei ole itse Weissmuller. En tiedä mikä järjenväläys minun mielessäni kävi, luultavasti ei mitään, tai sitten yritin matkia miestäni, sillä minä lupasin opetella juoksemaan, ihan niin kuin oikeasti! Muuten ihan hyvä, mutta vihaan juoksemista ja en osaa tehdä sitä ollenkaan tai osaan juosta jos perässäni on villiintynyt karhu tai jotain yhtä vaarallista mutta kaupungissa harvoin törmään tällaisiin tilanteisiin. Minua vain ei ole luotu juoksemaan, en osaa tehdä sitä taloudellisesti( mitä lieneen tarkoittaakaan) tai henkisesti. Fyysisestihän se on vain juoksua, tai näin minua jatkuvasti sivistetään. Olen kyllä joskus hölkkäillyt ja luulen tekeväni sen tyylillä, mutta aina lopputulos on sama. Hölkkään ja omasta mielestä tyylikkäästi, silti aina takavasemmalta tulee hiipivä ja ontuva hahmo joka nilkuttaa äänettömästi ohitseni ja hetken kuluttua katoaa horisonttiin. Itse ihmettelen, miten se voi olla mahdollista että tuollaiset hiipijät pitävät tuollaista vauhtia ja minä joka vielä olen kohtalaisen nuori, en sitten millään pysy perässä. Tietenkin toinen syy miksi vihaan juoksua on että olen rakkulaherkkä tapaus. Saan rakkuloita ja saan niitä kaikkialle. Elkää vain sanoko, ettei se ole mahdollista, totta se on!

Nyt olen sulatellut ajatusta jo 4 päivää. En vielä ole päässyt lenkille asti. Luin että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja luin myös, että jos jotain uutta asiaa tekee 21 päivää, siitä oppii pitämään, en usko tähän, mutta aion kokeilla. Vihaan lenkkeilyä, mutta lupaan tehdä sitä 21 kertaa ja vasta sen jälkeen päätän pidänkö siitä vai en ja onko kunto kohonnut vai ei, siihen tämä testi voi kyllä olla aivan liian lyhyt!

Ja tietenkin mitä aikaisemmin olen tämän ihmiskokeen tehnyt sitä nopeampaa ja varmemmin voi julistaa vihaavani juoksua vielä enemmän. Mutta ainakin voi sanoa, että YRITIN tulla paremmaksi juoksijaksi…